Etusivu
Kirjoituskilpailu 2009
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2009
- 2009 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

3. Palkinto

Nuoren Johanin kärsimykset

Nuori Johan Silfverhjelm kulki kiihdyksissään edestakaisin eteishallissa. Hänen askeleensa kaikuivat ja toistuivat hänen mielessään tuhatkertaisina, yllyttäen tuota jo ennestään syvästi liikuttunutta mieltä yhä suurempaan levottomuuteen ja uhoon. Hän harppoi pari askelta yhteen suuntaan, kääntyi äkisti, syöksähti niin kiivaasti vastakkaiseen suuntaan, että oli kaataa kumoon seinänviereisellä lipastolla seisovan maljakon, sormeili vuoroin pistoolinsa perää, vuoroin miekkansa kahvaa, ja näytti hetken jo olevan valmis ryntäämään ulos talosta haastamaan kaksintaistelua.

Oli tammikuun kahdeskymmenes armon vuonna 1809 – ”tuhannesti kirottu päivä”, kuten nuori herra Silfverhjelm ynnä kaikki muut Oulun kaupungin kunnialliset herrasmiehet asian ilmaisivat; ”onneton ilta”, huokasi puolestaan rouvasväki.

Nuoret neidot sen sijaan eivät virkkaneet mitään. Kohtalokkaan päivämäärän noustessa puheenaiheeksi he vain kalpenivat, loivat kyyneleisen katseensa kainosti maahan ja kohottivat nenäliinansa silmilleen huulet vapisten. Ei yksikään hyvinkasvatettu nuorukainen saattanut katsoa noita herkkiä olentoja niin järkytettävän tuntematta sydämensä pakahtuvan silkasta tahdosta puolustaa näiden kunniaa; ja Johan-herra, ylhäistä syntyperää ja mitä parhaiten kasvatettu, ei toki ollut poikkeus tässä suhteessa.

Johan loi katseensa portaikkoon ja viimein seisahtui kuin noiduttuna. Siellä seisoi ylätasanteella Charlotta, ihanana ja suloisena kuin aamurusko, vieno puna poskillaan, parhaimpaan musliinipukuunsa verhottuna. Charlotta, hänen enkelinsä, hänen unelmansa, hänen rakas pieni morsiamensa! – liikutuksen kyyneleet kohosivat Johanin silmiin tytön laskeutuessa alakertaan äitinsä seuraamana. Tämän puhtauden ja viattomuuden ja kauneuden, kaiken tämän ihmeellisyyden joutuisi hän tänään uhraamaan kuin karitsan temppelissä, rakkaimpansa, kalleimpansa joutuisi hän sinä iltana antamaan vihollisen käsiin, Charlottansa joutuisi hän saattamaan venäläisille. Voi rakas, rakas Charlotta!

Kuin hautajaissaattue nousivat nämä kolme ulkona odottavaan rekeen ja lähtivät matkaan, synkeäilmeinen nuorukainen, ankara vanhus ja kalpea neito. Sanaakaan ei matkan aikana vaihdettu; reen pysähtyessä laamanni Antellin talon eteen nousi Johan ja auttoi naiset alas.

Askeleet kadulta ylös eteiseen olivat nuoren Johanin elämän vaikeimmat, ja mustempaa katsetta tuskin olisi pahinkaan murhamies saattanut luoda kuin Johan tuolla hetkellä loi tanssisaliin. Raskain mielin hän luovutti rakkaan Charlottansa tämän äidin huomaan, jonkin epätoivoisen lohdun sanan tämän korvaan käheästi kuiskaten ja kevyesti tämän kättä suudellen. Sitten naiset nousivat portaat ylös ja katosivat eteisen hämärästä huikaisevan kirkkaasti valaistuun tanssisaliin kuin pyhimykset tai enkelit taivaaseen.

Raskain sydämin katseli Johan morsiamensa perään ja kadulle palatessaan vaipui synkkiin aatoksiin. Sillä surkeapa näky he Johanin silmiin olivat siinä seistessään ja kylmissään hytistessään, Oulun kaupungin hienoimmat herrasmiehet, upseerit, kauppiaat ja virkamiehet, kuin joukko pahasti selkäänsä saaneita rakkikoiria. Jokunen käyskenteli Johanin tavoin levottomasti jäisellä kadulla; moni oli asettunut ikkunoiden eteen vartioon ja seurasi nyt herkeämättä salin tapahtumia. Mutta moni vain tuijotti toivottomana eteensä tai vääntelihe käsiään akkain tapaan, kuka umpikinoksessa seisten, kuka hankeen istahtaneena. Hampaitaan kiristellen katseli Johanin tätä kurjuutta, olipa pieni kiukun kyynelkin kohoamaisillaan silmäänsä, sillä hän oli todella hyvin eloisa ja kiivas mies. Kuinka sietämätöntä olikaan hänen nähdä Ruotsin ylpeät miehet, kruunun uskolliset palvelijat, näin nöyrtyneinä, näin häpeällisesti ja taistelutta alistuneina, pienintäkään vastarintaa tekemättä kalleimpansa vapaaehtoisesti luovuttaneina! Kuka turvasi naisten kunnian elleivät he? Sanomattomasti häpesi hän kuuluvuuttaan moiseen joukkioon.

Johan Silfverhjelm oli, kuten suurin osa tuttavapiiristään, antaumuksellinen patriootti. Hän oli tuskin kadettikoulusta valmistunut, vanhaa ja hienoa sukua, luonteeltaan tarmokas ja jokseenkin romantiikkaan taipuvainen; niin, ellei hänestä lapsesta asti olisi isänsä ja isoisäinsä tavoin tarkoitettu upseeria, hänestä olisi varmasti kehkeytynyt kelpo runoilija. Hän oli ylpeä ja arvosti kunniaa hyveenä yli kaiken muun, ja yli kaiken muun halveksi hän niitä upseereita, jotka keisarillisen armeijan uran toivossa olivat ensimmäisten joukossa rientäneet tervehtimään venäläisiä näiden saapuessa. Nuori Johan ja kourallinen samanmielisiä nuoria upseerinalkuja olivat sodan alkaessa – siitä oli tuskin vuottakaan – vannoneet verivalan, jossa lupasivat viimeiseen henkäykseensä ja veripisaraansa puolustaa maataan, uskontoaan ja kuningastaan ja kuolla ennen kuin nähdä keisarin hallitsijanaan.

Entisestään mustuivat Johan Silfverhjelmin kauniit nuoret kasvot. Hän ei häpeäkseen ollut itse lainkaan ehtinyt mukaan sotaan, ja näyttipä siltä, ettei ehtisikään. Toinen toistaan toivottomampia suunnitelmia oli toki kehitelty venäläisten häätämiseksi kaupungista ja koko maasta, mutta ne olivat kaikki olleet yhtä innottomia kuin mahdottomiakin.

Ja nyt – hyvä Jumala! – nyt hänen täytyi elää nähdäkseen paitsi tappio ja antautuminen keisarille myös tämä, tämä kaikista illoista kirotuin! Voi Ruotsin valtakuntaa, voi rakasta Charlottaa!

Hiljalleen oli ilta kulkenut tunnista toiseen. Näistä mietteistään Johanin aikanaan herätti salista ulkona seisovien korviin kantautuva musiikki, sillä joku oli kuumissaan hetkeksi päättänyt ikkunaa raottaa, ja vaikka nuo olivat mitä kauneimpia ja taidokkaimpia saksalaisen säveltaiteen mestariteoksia, kuuluivat ne nuoren Johanin korviin kauhistuttavina kuin tuomiopäivän pasuunat. Hän kiiruhti ikkunan ääreen ja näki katrillin olevan alkamaisillaan; ja tuolla, salin vastakkaisella puolella, oli hänenkin Charlottansa muuan nuorehkon upseerin parina. Kuinka urheasti kätkikään tyttö pelkonsa, kuinka ylpeän uhmakkaasti hymyilikään kavaljeerilleen! – tuota katsellessaan tulvahti Johanin sydän täyteen rakkautta tuota hentoa pikku olentoa kohtaan.

Charlotan katse pyyhkäisi ikkunaa, hän näki Johanin ja hänen silmissään välähti kaipaus. Tuskallista oli Johanin katsella tuota näkyä, kuinka mielellään olisikaan hän sillä hetkellä rynnännyt saliin ja haastanut miehen, sivaltanut tämän kuoliaaksi! Mutta ei; hän pysyi aloillaan, kuuli jousien virittävän tanssin toisensa jälkeen, näki Charlottan parien vaihtuvan – milloin oli vuorossa kenraali, milloin tuskin sotamiestä kummempi nuori kadetti – ja näki tämän aina tilaisuuden tullen vilkaisevan ikkunaan päin, jolloin Johan aina tunsi sanomattoman hellyyden lämmittävän itseään.

Niinpä vasta hänen armaan morsiamensa vetäytyessä äitinsä kanssa sisempiin huoneisiin huomasi Johan palelevansa, työnsi kädet taskuunsa ja lähti jälleen kuljeksimaan ajatuksiinsa syventyneenä. Ilta oli jo vanha, kaupungin valot sammuneet ja pakkanen kiristynyt. Miehet hänen ympärillään olivat kylmästä sinerviä, mutta yksikään ei liikahtanut vartiopaikaltaan. Kinoksissa istuvat sen sijaan olivat nousseet ja seisoivat nyt käsiään hieroskellen ja niihin puhallellen, vaellellen hiljakseen ympäriinsä, päämäärättä, muka lämpimikseen. Joku oli helpottanut itseään hangelle, kenties tarkoituksenaan samalla osoittaa kunnioitustaan tanssien järjestäjiä kohtaan. Tuo röyhkeä, sopimaton teko lämmitti merkillisellä tavalla nuoren miehen levotonta mieltä, ja äkkiä hänen mieleensä muistuivat vanhat kertomukset kuningas Gustaf Adolfista ja kolmikymmenvuotisesta sodasta, ja hän saattoi kuvitella millaista oli noiden muinaisten soturien elämä aikanaan mahtanut olla – eikö vain ollutkin hänen esi-isänsä aikanaan ratsastanut noissa joukoissa ja juuri siellä saanut aatelisarvonsa? Eivätkö olleet miehet tuolloinkin kärsineet vilua ja nälkää kuninkaan, kodin ja uskonnon puolesta? Voi kunpa olisivat nuo suuret päivät, loiston päivät osuneet hänen kohdalleen! Kuinka olisi hän taistellut ja kuollut mielellään tuon kunnian puolesta, kuinka olikaan hänet luotu sankarikalmistoihin! Tuota tuumiessaan valtasivat hänet lämpö ja voima, hän kuuli verensä kohisevan suonissaan, saman veren, joka lähes kaksisataa vuotta sitten oli kastellut Puolan ja Lützenin maita, ja hän tunsi uhmansa ja rohkeutensa nousevan.

Samassa kuuli hän kirkonkellon lyövän kahta. Sali, joka jo oli paljon hämärtynyt kynttilöiden palettua loppuun yksi toisensa jälkeen, alkoi hiljalleen tyhjetä. Miehet näkivät venäläisten auttavan turkiksia ja viittoja naisten ylle ja tukevan näitä portaissa, kehtasipa joku saattaa neidon odottavan isän tai sulhasenkin luokse; niin myös hymyilevä Charlotta äiteineen saapui reelle muuan nuoren venäläisen käsipuolessa.

Tämä oli Johanille liikaa. Sotaan hän kenties ei pääsisi, ei todellisiin sankaritekoihin; mutta morsiantaan ja tämän kunniaa hän sentään saattoi puolustaa, ja niin oli valmis tekemään henkensäkin uhalla. Kiihdyksissään astui hän askeleen ja toisen, ja oli jo vetämäisillään miekkansa huotrasta, kun Charlotta tämän huomatessaan riuhtaisihe irti saattajastaan ja riensi sulhasensa luokse. Uupuneena painautui tyttö Johania vasten, eikä nuorukainen saattanut tuosta liikahtaa; venäläinen ei astunut edemmäs, vaan kumarsi ja poistui. Äiti kiirehti tytärtään vuoteeseen, ja mieli kuohuvana joutui Johan nousemaan rekeen.

Ajurin kannustaessa hevosta matkaan katseli nuori Johan, sydän yhä vihaa ja kuolemaa lyöden, Charlottaansa suuremmalla rakkaudella kuin koskaan aikaisemmin. Turkiksiin kiedottuna nojasi tyttö äitiinsä silmät ummessa. Äidin kasvot olivat ylpeät ja voitonriemuiset; tyttären suupielissä leikitteli pienoinen hymy. Kaiken Johan näki ja rakasti Charlottaa koko sydämestään; ja äkkiä tunsi hän sen tuskaisesti särkyvän rinnassaan.

Reki pysähtyi. Johan auttoi naiset sisälle, syleili hellästi Charlottaa ja hyvästeli tämän äidin, luvaten saapua jälleen yhdeltätoista aamupäivällä. Sitten hän istuutui rekeen ja ajoi pois.

Hänen kotinsa oli hiljainen hänen saapuessaan, sillä palvelijat olivat menneet nukkumaan. Vaitonaisena meni hän herrankamariin ja kaatoi itselleen lasin viiniä; istuutui tuoliin ja kosketti pistoolinsa perää.

Anna Savolainen
Ressun lukio

Takaisin 2008 voittajat -sivulle