Etusivu
Kirjoituskilpailu 2009
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2009
- 2009 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

Kunniamaininta

Sukuni tarina

Sukuni tarina on erittäin värikäs. Isäni ja äitini syntyivät Iranissa, vaikka he eivät olekaan iranilaisia. He tapasivat Romadiehissa. Isäni ja äitini olivat molemmat ennen avioliittoansa olleet naimisissa ja molemmilla oli jo lapsi. Äidilläni on tytär, joka on mykkä eikä tiedetä ovatko entisen miehen isovanhemmat aiheuttaneet mykkyyden vai oliko tyttärellä se syntymästään lähtien. Isälläni taas oli silloin pieni poika. Perinteeseen kuuluu, että mies kasvattaa lapsen, koska mies on yleensä perheen elättäjä.

Synnyin Irakissa Romadiehissa, joka tunnetaan maailmalla nimellä Altash camp, pakolaisleirissä, jossa asui kurdeja diktaattori Saddam Husseinin määräyksestä. Romadieh sijaitsi noin sata kilometriä Bagdadista länteen. Kun Iranin shaahi oli syösty vallasta 1979 ja tilalle tullut Iranin islamilainen tasavalta alkoivat Iranissa kurdien vaino ja murhaaminen tyrannimaisen Khomeinin johdolla. Elämä oli rankkaa useimmille, mutta lapsia se ei sinänsä haitannut, koska me emme nähneet vanhempiemme tuskaa, kansamme kirousta ja jatkuvaa pakenemista. Olen kysynyt vanhemmiltani asiasta ja he kertoivat, että iranilaiset olivat pommittaneet Iranin Kurdistanin vuoristokyliä, joissa he asuivat, ja tilanne oli mennyt niin kamalaksi, että heidän oli ollut pakko lähteä Irakin Kurdistaniin. Vanhempani asuivat siellä noin vuoden, kunnes Saddam Hussein päätti eristää nämä kurdit, jotka olivat paenneet Iranista Romadiehen. Yksi syistä oli se, että Hussein ei halunnut, että nämä kurdit olisivat minkäänlaisessa yhteydessä Iraniin.

Näin nämä kurdit päätyivät Romadiehen, jossa oli tiukat säännöt, kontrolli, ja paikka oli eristetty muusta ympäröivästä maailmasta. Näin myös vanhempamme ja osa sukulaisistamme päätyivät sinne. Perheemme muut lapset syntyivät Romadiehissa paitsi pikkuveljeni. Romadieh ei ollut missään nimessä mikään turvallinen paikka, jossa asua, sillä olimme kurdeja arabien ympäröimänä ja keskellä Irakia, johon me kurdit emme kuuluneet. Kurdien ei annettu tehdä töitä, ja vaikka työtä olikin, oli erittäin suuri riski tulla murhatuksi arabien joukossa, täytyi olla hyvä petkuttamaan ja seuraihminen, jottei olisi tullut silvotuksi palasiksi, sillä niin kävi. Niin kauhealta kuin se kuulostaakin, monia kurdeja, myös nuoria poikia, silvottiin palasiksi arabien asuttamilla mailla, jopa sukuelimetkin silvottiin ja ruumis tuotiin mustassa säkissä takaisin. Kurdit eivät voineet valittaa, saada oikeutta tai tehdä yhtään mitään… Perheemme oli kääntynyt rajalta toiselle aina välillä, sillä mistään ei ollut löytynyt varmaa turvaa kurdeille. Jokaisen oli päästävä pakoon, pakoon kauhua ja epäinhimillisyyttä, ja vaikka uusi maa ei takaa turvaa ja vaikka sieltäkin on lähdettävä aikanaan, siellä voi kuitenkin elää hetken ”rauhassa”.

Romadieh oli kuin autiomaa, jossa oli kuitenkin mielestäni elämää, kurdien asenteen ansiosta. Talot tehtiin itse, ja rakentamisessa käytettiin savea, tiiliä ja olkia. Asfalttiteitä ei ollut, vain hiekkateitä, joiden kummallakin puolella oli huonokuntoisia taloja. Talojen katot saattoivat vuotaa silloin tällöin, sähköä tuli harvoin, monet lapset kuolivat jo erittäin varhaisessa iässä ripuliin ja muihin erilaisiin tauteihin. Naiset käyttivät kuukautisvuotoihinsa kangasta, koska siellä ei myyty kuukautissiteitä tai ei edes tiedetty, mitä ne olivat. Ihmiset jakautuivat yleensä asumaan sen mukaan, mitä klaania he edustivat. Silti naapurissa saattoi olla myös niitä, jotka eivät kuuluneet samaan klaaniin. Me kaikki olimme kurdeja, ja sitä ei saanut unohtaa. Kurdien täytyi auttaa muita kurdeja, koska tuska ja kärsimys jaettiin. Jos toisella ei ollut vettä, oli naapurin velvollisuus antaa omasta kaivostaan sitä. Romadiehissa kävi välillä arabeja kerjäämässä kurdeilta rahaa, osa eli oikeasti kurjuudessa, osa taas petkutti… Muistan isäni antaneen portilla heille kurdilaista leipää, joka oli erittäin ohutta.

Muistan vanhempani kertoneen minulle, että tilanne Romadiehissa oli käynyt niin tukalaksi, että jotkut siellä päättivät yrittää päästä Saudi-Arabian kautta Eurooppaan, kuten myös perheemme päätti. 1980- luvun lopulta 1990- luvulle tultaessa tilanne Lähi-idässä oli ollut katastrofaalinen. Siihen olivat mahtuneet Halabjan kaupungin ja kurdikylien kemikaalihyökkäys, jonka Saddam Hussein oli pannut vireille, Irakin ja Iranin sota, johon vähemmistöjen oli pakko osallistua (Irakin puolella taisteleva kurdi saattoi rintamalla joutua ampumaan toista kurdia, sillä ellei hän ampuisi, irakilainen saattaisi ampua samalla puolella taistelevan kurdin) sekä Persianlahden sota... Kurdeilla ei ollut ihmisoikeuksia, ei edes arabeillakaan Saddamin vallan aikana. Irakissa sana kurdi tarkoitti kirosanaa, panettelua, ikään kuin olisit eläin. Eurooppa tuntui ainoalta järkevältä paikalta kurdeille. Salakuljettajille maksettiin, ja yhteen rekkaan pääsi suurin piirtein 30 henkilöä, eli noin viisi perhettä, johon kuului myös vauvoja. Lapsia pyydettiin olemaan hiljaa, ja joskus vanhemmat saattoivat pitää lastensa suusta kiinni rajanylityspaikoilla. Rekka toi ihmiset Saudi-Arabian ja Irakin rajalle, mutta matka ei ollut missään nimessä ohi, sillä nyt jokainen oli vastuussa omasta perheestään Saudi-Arabian kuumalla aavikolla. Olimme todella eksyneet kauas vuoristoistamme ja laaksoistamme mutta emme kauan aikaa: perheemme vaelteli tuntemattomilla mailla muiden kurdien kanssa muutaman vuorokauden ilman tarpeeksi ruokaa ja vettä. Ruokavarat vähenivät koko ajan, ihmisillä oli lapsia mukana, ja oli varmaa, että aavikko tappaisi, joten kurdit ilmiantoivat itsensä.

Isäni lähetti YK:lle muutaman kerran anomuksen, jossa hän pyysi parempaa elämää. Toisella kerralla anomukseen vastattiin. Muistan kun Romadiehen tuli joitakin vieraita. Heillä oli kauniit ja sivistyneet vaatteet, ja he tulivat tapaamaan perhettämme ja tutkimaan perheemme terveydentilaa. Meillä ei ollut mitään sairauksia, ja olimme hyviä kandidaatteja. Meille kerrottiin myöhemmin, että pääsemme Suomeen. Suomi halusi vastaanottaa pakolaisia – Suomi välitti. Aluksi äitini sai suostuteltua entisen miehensä isovanhemmat siihen, että mykkä puolisiskoni pääsisi mukaan Suomeen. Siellä hän saisi varmasti parempaa apua sairauteensa. Myöhemmin isovanhemmat ilmoittivat, etteivät annakaan tytön tulla Suomeen mukaan. Se oli äidilleni rankkaa, jättää oma tytär yksin, ikään kuin olisi hylännyt tämän.

Vaikka en ymmärtänyt mitään koko asiasta tai käsittänyt, mikä lottovoitto se oli, että pääsimme Suomeen, ymmärsin kuitenkin sen ilon, jonka näin vanhempieni ja muiden sukulaisteni silmissä. Mukaan Suomeen pääsi myös muitakin kurdeja, kuten isäni serkun perhe. Lähtöpäivänä monet tulivat jättämään hyvästit: naiset, miehet, lapset, vanhukset… Osa ihmisistä oli iloisia, osa lauloi itkuvirsiä. Muistan mielessäni vieläkin ne naiset, jotka itkivät valtavasti ja melkein tappoivat sillä itsensä – eräs itkuvirsien laulajista pyörtyi ja kuulin, että nainen oli kuollut muutaman viikon päästä suruun ja katkeruuteen. Heitä oli vain muutama, mutta näky oli pienelle tytölle hirveä. Ihmiset eivät ehkä itkeneet lähtijöiden takia, vaan heidän sukulaistensa, jotka olivat päässeet Eurooppaan ja joita eivät olleet nähneet vuosiin.

Bussi tuli pienelle hiekkaiselle aukiolle, joka saattoi olla jalkapallokenttä. Hyvästelimme sukulaisemme ja muut kurdit. Voin kuvitella, että hyvästeleminen oli ollut vanhemmilleni rankkaa, jättää kaikki sukulaiset ja lähteä kohti vierasta Suomea. Samalla uskon sen olleen ilon hetki, sillä nyt meillä oli tilaisuus saada hyvä elämä ja olla onnellisia. Ei enää Ajatollah Khomeineja, ei Saddam Husseineja, ei enää kärsimystä, tuskaa tai pettymystä. Lapsille Suomi kuvailtiin lännenelokuvana, jossa cowboyt ratsastavat hevosineen ja siisteine lakkinen. Jokaisella oli oma taloudenhoitaja, ja jokainen oli rikas…

Olimme kansa, vailla kansalaisuutta ja omaa valtiota. Miksi edes anoa kansalaisuutta valtiolta, joka sortaa kansaasi ja yrittää jopa kansanmurhaa? Nyt oltuani yli kymmenen vuotta Suomessa voin sanoa olevani erittäin kiitollinen siitä kaikesta, mitä Suomi on tarjonnut, ei vain minulle vaan kaikille niille, jotka ovat saaneet turvaa. Ymmärrän ja tajuan, kuinka paljon Suomi ja YK ovat minun ja perheeni eteen tehneet: me saimme mahdollisuuden ELÄÄ. Minulla on Suomi ja YK kiitettävänä siitä, että olen Suomessa ja saan kunnian opiskella. Tiedän mitä tarkoittaa sana KIITOS. Tiedän ja ymmärrän paremmin asioita, ja vaikka en lapsuudestani hyvin kaikkia asioita muista, muistan ainakin maaliskuun 1996, jolloin elämäni muuttui täysin. Haluan olla mukana kehittämässä Suomea unohtamatta omaa kulttuuriani, identiteettiäni ja kurdikansan sortoa. Maailma on raaka paikka, se on fakta. Meillä jokaisella on tilaisuus parantaa sitä aina hieman, ehkei täysin, mutta kuitenkin oman kykyjemme mukaan ja sen minäkin tahdon tehdä nyt ja tulevaisuudessa. Voin ylpeänä sanoa olevani suomalainen kurdi, voin ylpeänä kantaa passia taskussani ja sanoa, että en ole minkään muun valtion kansalainen kuin Suomen. Ei edes kiitos riitä kuvailemaan sitä tunnetta, jota tunnen… Miten meille olisi käynyt, jos emme olisi päässeet Suomeen?

Seida Sohrabi
Vaasan Lyseon lukio

Takaisin 2009 voittajat -sivulle