Etusivu
Kirjoituskilpailu 2009
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2009
- 2009 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

Kunniamaininta

Muutoksen kourissa

Kulttuurit, yhteisöt ja elämän materiaaliset edellytykset muuttuvat, mutta ihmiset pysyvät samanlaisina. He etsivät identiteettiään, yrittävät sopeutua ympäristöönsä ja sopeuttaa ympäristöä itseensä. Mika Waltari esittää teoksessaan Mikael Karvajalka (1948) yhden ihmisen kamppailun oman identiteetin ja sijan löytämisestä. Romaani ja sen jatko-osa Mikael Hakim (1949) ovat yksi Waltarin laajan tuotannon kulmakivistä. Samalla se on vertaansa vailla oleva kuvaus Mikaelin ja hänen ystävänsä Antin selviytymisestä muuttuvassa maailmassa.

Turussa äpäränä syntyneen Mikaelin elämään mahtuvat kaikki 1500-luvun suuret mullistukset Kalmarin unionin hajoamisesta reformaatioon ja Rooman hävittämiseen. Vaiherikkaalla matkalla Eurooppaa ristiin rastiin ryypätään, rellestetään, mennään naimisiin ja soditaan. Välillä elämä potkii päähän kovemmin, välillä hiukan lempeämmin.

Matkan aikana Mikael ehtii toimia koko Pohjolaa hallinneen Kristian II:n henkilökohtaisena käskyläisenä ja vihastuttaa niin Suomen viimeisen katolisen piispan Arvid Kurjen kuin reformaattori Martti Lutherin. Hän tapaa salaisessa neuvottelussa Saksan keisarin, suree maailman turhuutta Albrecht Dürerin kanssa ja hoitaa sairasta Erasmus Rotterdamilaista.

Hallinnan illuusio

Mikaelin lähipiirin ihmiset vaihtuvat kertomuksen edetessä useaan otteeseen. Kerta toisensa jälkeen hän kuitenkin törmää tuttuihin ihmisiin kaikissa Euroopan kolkissa. Miljöön vaihtuessa Tukholmasta Pariisiin ja Saksasta Italiaan, Waltari kuvaa romaaninsa päähenkilön yhä uudelleen syleilemään rouva Genevieveä, väistelemään humalaisen tohtori Paracelsuksen miekkaa ja riemuitsemaan Antin vahvojen piirteiden näkemisestä.
Juuri muuta pysyvää kirjailija ei ole halunnut romaanin henkilöille antaa. Mikaelin elämää ohjaavat tapahtumat näyttävät hyvin sattumanvaraisilta. Lukijalle muodostuu kuva hyväuskoisesta nuorukaisesta, jonka jokainen valinta johtaa hänen omasta tahdostaan riippumatta suuriin mullistuksiin.
Leimaavaa päähenkilön valinnoille näyttäisi olevan juuri niiden huonot seuraukset. Hän valitsee lähes poikkeuksetta sodat ja valtataistelut häviävän osapuolen. Keskeistä Mikaelin kannalta on kuitenkin illuusio oman elämän hallinnasta.

Erityisen naurettavaksi illuusion tekee se, että Mikael tarkkailee nuoruuttaan minäkertojana omasta vanhuudestaan. Hänellä on siis kokonaisnäkemys tapahtumien vaiheista ja mahdollisuus analysoida omia motiivejaan sekä tapahtumien todellisia syitä ja seurauksia.

Vanhentunut kertoja ei kuitenkaan kykene näkemään itseään nuorena leimannutta naiiviutta. Mikael esittää lukijalleen jatkuvasti todisteita omasta tyhmyydestään, mutta näkee tekojensa huonot seuraukset aina viimekädessä muiden virheistä johtuviksi. Nykytermein Mikael säilyttää lapsellisuutensa ja hyväuskoisuutensa ulkoistamalla vastuunsa muille.

Vasta romaanin puolivälissä Mikael myöntää lukijalle oman tyhmyytensä ja näyttää ymmärtäneensä osan elämän mielettömyydestä. Kun hänen vaimonsa rovio on hiipunut hiillokseksi, hän kysyy peilikuvaltaan: ”Kuka oikeastaan olet ja mitä aiot ja mihin olet suuntaamassa kulkusi?” Vasta tässä kohden Mikael ymmärtää pohtia omia tekojaan sekä niiden varsinaisia seurauksia.

Tällainen viisaus kuitenkin unohtuu valitettavan helposti. Edelleen Mikael leimautuu jokaiseen asiansa uskottavasti esittävään julistajaan ja seuraa tätä kritiikittömästi kuin ankanpoika emoaan. Vain suuret epäonnistumiset, kuten talonpoikaiskapinan täydellinen tuho ja keisarin kiittämättömyys, riittävät avaamaan hänen silmänsä. Niidenkin jälkeen hän on valmis yrittämään vielä kerran. Miksei Mikael ota opikseen vastoinkäymisistä?

Tyhmyyden vastavoima

Perimmäistä ristiriitaa Mikaelin itsensä korostaman älykkyyden ja lapsellisten valintojen välillä Waltari hahmottaa kirjan toisen päähenkilön – Antin – kautta. Kykyjensä petettyä vaikeissa tilanteissa Mikael pakenee toverinsa vahvojen hartioiden suojiin. Oman erinomaisuutensa sokaisemana hän silti tuomitsee tilanteen selvittyä ystävänsä tyhmäksi ja hitaaksi.

Esimerkiksi Antin johdatettua toverinsa pois talonpoikaskapinan päättävästä verilöylystä, Mikael vannoo pyhästi tottelevansa vastaisuudessa ystäväänsä. Heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen hän kuitenkin luopuu lupauksestaan ja alkaa sättiä Anttia hitaaksi ja kyvyttömäksi hahmottamaan politiikan laajoja linjoja.

Hidas ja vakaa Antti edustaa Waltarille niitä hyveitä, jotka hänen ystävältään puuttuvat. Hänessä henkilöityvät rauhallinen harkinta, elämänviisaus sekä kokemuksen voima. Ruumiin voimiltaan väkevä Antti pystyy aidosti kehittymään ja hyödyntämään myös elämänkokemustaan sopeutuessaan muuttuvaan ympäristöön. Toisin kuin Mikael, hän kykenee säilyttämään hermonsa vaikeissa tilanteissa.

Antin juomatavat toimivat myös peilinä Mikaelin impulsiiviselle luonteelle. Ankaran kohmelon kourissa hän vannoo ikuista raittiutta. Pian saatuaan hyvää olutta tai viiniä hän unohtaa hyvät aikeensa juoden itsensä ankaraan humalaan.

Kuinka näin tyhmä käytös on ylipäänsä mahdollista kaikissa elämän ratkaisuissa? Kuinka ihminen voi kulkea näin monen vastoinkäymisen kautta rikastuen ja köyhtyen, menettäen ystävänsä ja vaimonsa sekä maailman liekehtiessä hänen ympärillään? Waltari tekeekin hahmostaan lähes rajattoman naiivin. Mikael oppii tervettä kyynisyyttä hyvin hitaasti, eikä kykene näkemään omia virheitään.

Kriisin jäljet

Ulkoisesti Waltarin teos on hyvin pitkä lapsellisen tuntuinen kertomus naiivista Mikaelista ja hänen uskomattomista seikkailuistaan. Toisaalta se on uskomattomat mittasuhteet saava pirullisen tarkka ja ovela kuvaus ihmisen elämästä, tyhmyydestä ja sopeutumisesta muuttuvaan maailmaan. Vasta aivan viimeisillä hetkillä Mikael osoittaa lukijalle ymmärtäneensä jotain merkittävää elämästä ja omasta asemastaan maailmassa.

Katsellessaan Rooman savuavia raunioita hän miettii: ”Huomasin äkkiä, etten enää tuntenut itseäni, vaan ihmettelin hirmustuen kuka oikeastaan olin minä, muukalainen, jolla ei ollut kotia tai perhettä, ei sukulaisuuden siteitä, ei edes isänmaata eikä enää tulevaisuuden päämäärää. Tunsin äkkiä itseni niin orvoksi ja paljaaksi, että minua alkoi viluttaa.”

Yhdessä hetkessä Mikael ymmärtää oman merkityksettömyytensä kokonaisuudessa ja elämän epäloogisen luonteen. Rooman hävitys on kertojalle yhtä vaikuttava kokemus kuin koko maailmanpalo 1940-luvulla oli Waltarille. Hänet se innoitti kirjoittamaan romaanin Sinuhe egyptiläinen (1945) ja kolme vuotta myöhemmin Mikael Karvajalan. Matka tähän oli pitkä pikkunäppärästä urbaania nykyaikaa ihannoivasta esikoisromaanista Suuri illusioni (1928).

Ymmärryksen vajavuus

Mutta kuinka vähän kirjallisuuden maailma muuttuukaan? Nuoruuttaan vanhuudesta käsin lukijalle kertova Mikael toteaa kirjan lopuksi löytäneensä oman asemansa elämässä Turkin sulttaanin nöyränä palvelijana. Kolmesataa vuotta sitten ranskalainen valistusfilosofi Voltáire johdatti Candidensa Turkkiin viljelemään maatilkkua pienen ystäväpiirinsä kanssa. Siellä hän löysi islamilaisten ja antiikin stoalaisten viisauden oman mitättömyyden hyväksymisestä sielunrauhan saavuttamiseksi. Kaikkien seikkaluittensa jälkeen hän voittaa kaikki huolensa alistumalla maailman mielettömyyteen.

Mikael näyttäisi kulkevan kohti samaa päämäärää. Hänen ymmärryksensä jää vielä vajaaksi, mutta oleellista on huomio hänen rajallisesta kyvystään vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Kehityksen viimeistelyn Waltari jättää romaanin jatko-osan Mikael Hakimin tehtäväksi.

Romaanin loppua sävyttää Mikaelin alistuminen toispuoleiseen vuorovaikutukseen kulttuurin kanssa. Ei ole siis kovinkaan väärin väittää ihmisten olevan samanlaisia läpi historian. Identiteettimme määrittyy vuosisadasta riippumatta yhdessä muuttuvan ympäristön ja kulttuurin kanssa.

Toki ympäristön muutokset, kriisit ja haasteet ovat erilaisia eri aikoina. Tapamme vastata niihin eivät kuitenkaan muutu. Eurooppalaiset vastasivat ensimmäisen maailmansodan kauhuihin yhtä viisaasti kuin Mikael talonpoikaiskapinan päättäneeseen verilöylyyn. Toinen maailmansota tuntui opettavan jo jotain. Sama vaikutus on kertomuksen päättävällä Rooman hävityksellä.

Ei siis liene täysin väärin väittää jokaiseen ihminen olevan vähintään yhtä kovassa hullunmyllyssä kuin Mikael. Onneksi elämämme vastoinkäymiset eivät saa yhtä rajuja ulkoisia muotoja. Se ei tietenkään tarkoita vaikutuksen olevan sen pienempiä.

Me tarvitsemme aina ympäristöä ja kulttuuria enemmän kuin se meitä yksilöinä. Emme kuitenkaan halua hyväksyä tätä tosiasiaa ja siksi toistamme samoja virheitä läpi elämämme. Taistelemme individualismillamme yhteisöön kuulumista vastaan ymmärtämättä sitä tärkeäksi osaksi identiteettiämme. Kamppailu jatkuu vaikka ymmärtäisimme oman rajallisuutemme.

Ei ole Waltarin vika, että lopullinen ymmärrys jää lähes aina vajaaksi. Siihen ei näytä auttavan edes Mikael Karvajalan kaltainen teos. Onneksi se voi kuitenkin tehdä elämästä edes hiukan hauskempaa.

Joona Raudaskoski
Joensuun normaalikoulun lukio

Takaisin 2009 voittajat -sivulle