Etusivu
Kirjoituskilpailu 2009
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2009
- 2009 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

3. Palkinto

Toisenlainen talvisota

”Musta” on Hannu Luntialan esikoisteoksen, novellikokoelman Hommes (2006), ensimmäinen novelli. Se jakautuu kahdeksaan lyhyehköön jaksoon, jotka on erotettu toisistaan tähdellä. Ensimmäinen jakso alkaa, kun päähenkilö on aloittamassa työtä siivoojana: ”Lattian pinta heijastaa katon lamput ja mustan pallon. Se on mun pää.” Vaikka ”musta pallo” viittaa tummaihoiseen henkilöön, ohitan vihjeen täysin lukiessani ja oletan miehen olevan sekä valkoihoinen että suomalainen. Alan epäillä päähenkilöstä muodostamaani mielikuvaa vasta ensimmäisen jakson loppupuolella tämän kertoessa, ettei tiedä paljon suomalaisista. Myöhemmin päähenkilön nimeksi varmistuu Ahmed ja kotipaikaksi Bardere, pieni kaupunki eteläisessä Somaliassa. Yllätyn. Miksi ihmeessä suomalainen kirjailija kirjoittaisi novellin somalin näkökulmasta?

Novellissa on takaumia, joissa Ahmed kuvaa maahanmuuttajan suomellaan työnsaantia edeltävää aikaa. Hän kertoo, kuinka suomi on ”painavaa” ja kuinka kuudella somalilla on ollut ”mukavuutta kurssissa”, kun maanmiehet ovat opetelleet kieltä yhdessä. Ahmed kuvaa käyntejään Virastossa, josta hän saa puhelimen työpaikan etsimistä varten. Välillä kaikki vaikuttaa hänestä oudolta, mutta loppujen lopuksi kaikki on kuitenkin ”oolrait”.

Ahmed kertoo metsäretkestä, jonka hän on tehnyt yhdessä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Metsässä heidän luokseen tulee kolme vanhemmanpuoleista miestä, jotka ovat pukeutuneet tuulipukuihin ja joiden ”naamat oli ruskeat, näytti, että ne on ollu paljon ulkona”. Miehet sanovat asuvansa metsässä ja kertovat perheidensä kadonneen. Miehillä on mukanaan makkaraa ja olutta, ja Ahmedin lähtiessä perheineen miehet pyytävät tätä hakemaan heille olutta, koska Siwa ei myy heille enää. Miehet ovat oletettavasti sitä laatua, joka käyttää vähäisemmätkin rahansa viinaan eikä välitä muusta. Ahmed ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän miesten elävän alkoholiin suuntautunutta elämää, ja luultavasti siksi hän suhtautuukin miehiin ennakkoluulottomasti. Toisin kuin Ahmedia siivoojan työssä neuvoneella miehellä, Ahmedin mukaan metsässä asuvien miesten ”kädet ei ollu kosteat ja otsassa ei ollut hiki”. Tämä vaikuttaa Ahmedin mielestä hyvältä asialta. Lopuksi hän sanoo itsellään olevan ”kolme ystävää Suomessa, mutta mä en tiedä missä ne asuu.”
Novellin loppupuoli käsittelee Ahmedin työpäivää. Ahmed kertoo, kuinka hän herää aikaisin, menee töihin ja nukkuu ruokatunnilla, jottei päivä tuntuisi niin pitkältä. Hän työskentelee ahkerasti, menee kotiin, katsoo lastensa leikkiä ja syö vaimonsa laittamaa illallista. Hän käy suihkussa ja menee nukkumaan. Yöllä soi puhelin. Khalifin poika Mohamed ”on kuuma ja siinä on punaiset täplät”. Ahmed kaivaa komerosta lääkärilaukun ja lähtee matkaan. Novelli yllättää taas.

Valitettavan usein maahanmuuttajia katsellaan silmäkulmasta ja mieluiten hyvän matkan päästä. Vaikka he ovat ihmisiä aivan kuten kuka tahansa muukin, ajatellaan, että he ovat huonosti koulutettuja ja surkuteltavia olentoja. Todellisuudessa heitä ei pitäisi surkutella lainkaan; olivatpa he hyvin tai huonosti koulutettuja, he tekevät työnsä. He eivät kitsastele. Lääkäri ja puuseppä voivat hyvässä sovussa mopata toimiston lattioita vierekkäin. He ovat tulleet kuka mistäkin syystä meidän luoksemme, kansan, joka on tunnettu jäyhyydestään ja vähäpuheisuudestaan. Somali, jolle on jo äidinmaidossa tullut taipumus avoimuuteen ja suorasukaisuuteen, voi tuntea olonsa lievästi sanottuna ahdistuneeksi. Silti ainakaan Ahmed ei valita, vaan on ennemmin iloinen ja kiitollinen kaikesta. Vaikka töissä hän välillä tuntee olevansa näkymätön, ei se haittaa häntä. Tärkeintä Ahmedille on, että hänellä ylipäätään on työ.

Ahmedin nöyryys välittyy hänen asenteensa lisäksi myös hänen rikkonaisesta suomen kielestään. Hän taivuttaa sanat sinnepäin tai on taivuttamatta, käyttää sanoja, jotka suomalaisesta kuulostavat asiayhteydessä oudoilta mutta jotka ymmärtää, ja tarpoo rohkeasti eteenpäin rektioiden ja astevaihtelujen sekamelskassa. Ahmed kertoo sytyttäneensä metsässä tulipalon, jonka luo lapset ovat istuneet. Englannin tulta tarkoittava sana ”fire” merkitsee sekä tulta että tulipaloa, luultavasti myös somalin vastaava sana ”dab”. Novellista on muutamia kielen opiskelijalle tyypillisiä kömmähdyksiä. Ahmed sanoo myös vaimonsa ”kiehuneen maissin jo huoneessa” ennen retkelle lähtöä. Lauseen käsittää, mutta se kuulostaa hassulta. Ahmedin suomi on vilpittömän ja aidontuntuista. Ehkä juuri siksi hän vaikuttaa nöyrältä; vaatii paljon rohkeutta ja tahdonvoimaa käyttää kieltä, jota on opetellut vasta vuoden.
Hannu Luntialan novelli antaa uuden näkökulman näiden maahamme tulleiden ”muukalaisten” elämään. Suomen katuja ja teitä tallaavat ahmedit voivat vaikuttaa pelottavilta suomalaisten mielestä, vaikka he ovat loppujen lopuksi meidän kaltaisiamme. Novelli paljastaa vieraan etelänmiehen nöyräksi ja ahkeraksi työläiseksi sekä uskolliseksi perheenisäksi. Oikeastaan hän eroaa suomalaisesta miehestä vain ihonväriltään. Täytyy myöntää, että novelli vaikutti ainakin minun tapaani ajatella.

Novellin nimi ”Musta” aukeaa hieman, kun tajuan päähenkilön olevan tummaihoinen. Uskon kuitenkin nimen tarkoittavan Ahmedin ihonvärin lisäksi hänen saamaansa mustanpuhuvaa kohtelua, joka välittyy työtovereiden käyttäytymisestä. Lisäksi elämä Suomessa ei varmastikaan ole ollut Ahmedille iloinen yllätys. Hän joutuu moppaamaan toimiston lattioita, vaikka on koulutukseltaan lääkäri. Ahmedin on vaikea saada ystäviä suomalaisista, jotka tuntuvat vierastavan kaikkea erilaista. Ahmedin elämä tuntuu olevan harmaatakin tummempaa arkea, jota sävyttävät muutamat valonpilkahdukset, kuten oma perhe ja esimerkiksi Viraston naisen ystävällisyys.

Novellin lopussa Ahmed säikähtää, että Sossu suuttuu hänelle. Hän on soittanut puhelimella taksin, vaikka puhelinta saa käyttää vain työnhakuun, ja hän on menossa tekemään palkatonta lääkärintyötä ystävälleen, vaikka sosiaaliturvatoimistossa on kielletty tekemästä työtä ilman palkkaa. Sitten hän muistaa kurssin, jossa hän on oppinut kielen lisäksi Suomen historiaa ja tapoja. ”’Sota ja rakkaus voi käyttää kaikki keinot.’ Jos ne kysyy tästä, mä aion sanoa niille: ’Se oli mun talvisota.’” Ja mustan miehen talvisotahan se on. Yhdellä miehellä on vastassaan suuri ja mahtava Suomen kansa ja sen byrokratia, joka on kylmä ja välillä vihamielinenkin, kuten vain talvi paukkuvine pakkasineen voi olla. Päämääränä on itsensä ja omien oikeuksiensa säilyttäminen suurta mahtia vastaan, ja vaikka asetelma on epäreilu, Ahmed luultavasti tai ainakin toivottavasti onnistuu voittamaan talvisotansa.

Saga Arola
Kouvolan yhteiskoulun lukio

Takaisin 2009 voittajat -sivulle