Etusivu
Kirjoituskilpailu 2010
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2010
- 2010 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

Kunniamaininta

Yksin vai yhdessä

"Ihminen on kehittynyt evoluutiossa laumaeläimestä itsenäisesti ajattelevaksi tahto-olennoksi." Tärkeilevän tuttuni esittämä väite on absurdi - eiväthän individualismi ja sen sivutuotteet kuten itsekeskeisyys, ahneus ja yksinäisyys voi olla ihmisen kehityksen huipentumia! Silti olen kuullut muidenkin puhuvan taantumasta, kun näyttää siltä, että postmodernin yksilön yhteisöllisyyden kaipuu kasvaa; Kunnon urheilija huhkii spinning-ryhmässä, kulturelli väittelee lukupiirissä, DJ soittaa kollektiivissa ja yrityksen strategioita pohditaan "synergiassa". Mutta miksi länsimainen kulttuuri on vajoamassa takaisin "keskiaikaiseen yhteisöllisyyteen"? Ja onko post-moderni yhteisöllisyys samankaltaista kuin ennen?

Ensin stereotyyppinen vastaus: Ennen modernismin aloittamaa yksilön valtakautta oli "aitoa" yhteisöllisyyttä. Kopernikus oli jo ajat sitten todistanut, että taivaalla on muitakin tähtiä, ja kaikilla on oma, määritelty paikkansa radalla. Sitten länsimaat alkoivat teollistua ja kaikki meni pieleen: Individualistiset kovat arvot, kuten yksilön rajoittamaton vapaus, oma työ, oma menestys ja oma yksilöllinen identiteetti alkoivat ajaa maapalloa loppuun palamisen partaalle. Monet kumoaisivatkin ystäväni väitteen sanomalla, että modernismi, jos jokin aikakausi, oli moraalisen taantuman aikaa. Sitten yksilö "kyllästyi olemaan oman onnensa seppä" kuten filosofi Jukka Keskitalo osuvasti muotoilee artikkelissaan 'Postmodernia yhteiskuntaa etsimässä filosofisessa aikakauslehdessä Niin ja näin. Vapaustaistelija ei enää halunnutkaan olla itsensä ja ympäristönsä todellisuuden mitta - individualismin hintana kun on "kuluttava identiteetin rakennusprojekti", joka tuntuu vievän kaiken ajan ja energian. Kuinka olisikaan helpompaa, jos voisi jälleen turvautua yhteisöön ja antaa sen määritellä jäsenensä!

Mutta onko länsimainen postmoderni yhteisöllisyys ja sen merkitys yksilölle tosiaan samanlaista, kuin 200 vuotta sitten Suomen maaseudulla tai muissa yhteisökeskeisissä kulttuureissa? Ei tietenkään ja se on helposti perusteltavissakin: Kunkin ajanjakson kulttuuri ja maailmankuva vaikuttaa yhteisöjen muotoihin ja syntymisen syihin. Nyt ei ole 1700-luku, emmekä ole Afrikassa. Viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana muun muassa nuorisokulttuurien esillemarssi, vapaa-ajan ja siten harrastetoiminnan lisääntymien, suuret joukkotapahtumat ja todellisuuden toinen ulottuvuus Internet ovat uudenlaisia väyliä kuulua johonkin. Myös vähemmän itsestään selvät yhteisöllisyyden muodot ovat nykyaikana tärkeitä. Muun muassa televisio mahdollistaa "yhdessä läsnäolon" vaikkapa keräämällä koko kansan ruudun ääreen pukutuomaroimaan linnanjuhlia.

"Musiikkidiggari" Leila seuraa aktiivisesti Ambient indie -musiikin uusia tuulia. Hän on perustanut genrelle oman yhteisön Facebookiin ja hymyilee, kun jäsenmäärä kasvaa. Leila ei ole kuitenkaan rajoittunut Macbook-tietokoneensa ääreen. Hän soittaa silloin tällöin levyjä kaveripiirinsä suosimassa Mbar:issa ja koluaa kesän festivaaleja sitä tahtia, ettei niitä kerkeä kahden käden sormilla laskemaan. Poikaystävä Frans on vieläkin monipuolisempi: Tiistaisin jalka nousee 2ndSon-nimisellä Capoeira-tunnilla, keskiviikkoisin puntit vakiokuntosalilla. Kavereiden kanssa rituaaliksi muodostunut jääkiekko-ottelu päättyy railakkaaseen saunailtaan, vaikka seuraavana päivänä onkin yleensä vapaaehtoistalkoita seuran nuorisotyön hyväksi. Pariskunnan tuttu Riku on taas vähän outo. Hän ei harrasta mitään sosiaalista, vaan tekee yksin sarjakuvia, eikä ajelehtija edes kuulu mihinkään tiettyyn kaveriporukkaan.

Postmodernia yhteisöllisyyttä yhdistävät useat tuntomerkit. Ensinnäkin sen muodot ovat ihmisen selviytymisen kannalta "ylimääräistä" toimintaa, toisin kuin esimerkiksi Leilan työyhteisö tai jopa koko yhteiskunta, joissa kaikilla on omat toisistaan riippuvaiset roolinsa. Ranskalainen sosiologi Emile Durkheim määritteli 1800-luvun lopulla mallin "mekaaniseksi solidaarisuudeksi", jossa yhteisöä yhdistävät tekijät ovat samankaltaisuus tai jaetut arvot. Vaikka Fransin jääkiekkojoukkueessa kullakin pelaajalla on oma tehtävänsä, työnjako ei ole läheskään yhtä olennaisessa asemassa kuin yhteinen into laukoa kiekkoa jääkentällä ja yksittäiset jäsenensä ylittävä yhteenkuuluvuuden tunne. Koska jäsenet jakavat samoja arvoja, yhteisöllä on paremmat edellytykset merkitsevään ja jopa tunteelliseen vuorovaikutukseen. Esimerkiksi ambient rock -foorumilla väittely uuden sinkun syvällisyydestä on varmasti tulisempaa kuin ohimennen bussikuskien taukohuoneessa.

Toiseksi mekaaniseen yhteisöön kuuluminen - tai ainakin sitä yhdistävien normien noudattaminen - on yleensä vapaaehtoista. Jos Frans ei Suomi-Ruotsi maailmanmestaruusottelun jälkeen koe olevansa enää suomalainen, voi hän mutkatta sulkea television 11.12 tai ryhtyä absolutistiksi juhannuksena. Kukaan ei ole ristiretkeläisten tavoin pakottamassa veitsi kurkulla Mbar:iin, minkä perusteella paikalle saapuvat oikeasti haluavat olla siellä. Tämän tietää myös levyjä soittava Leila, minkä ansiosta hän kokee paikkansa varmasti arvostetummaksi, kuin saman baarin keittiössä tiskaava Riku.

Yhteisöjen määrästä ei myöskään ole pulaa. "Festarikesä" on hyvällä syyllä saanut nimensä, kun uutta telttapaikkaa saa etsiä vaikka loman jokaisena päivänä, eikä Fitness-keskuksellakaan ole tunnit lopussa - katalogissa kun on päälle kuusikymmentä sivua. Vapaa-ajan yhteisöjä ei ole vain olemassa kasakaupoin, vaan ne ovat periaatteessa kaikki yksilön tavoitettavissa. Jos Leila kaipaa hengellisyyttä hektiseen elämäänsä, voi hän liittyä esimerkiksi esoteerisen, meduusaterapisen tai kabbalistisen new age yhteisön jäseneksi, vaikka juuri nyt!
Kun janoisen lehmän eteen tuodaan yhden sijasta kaksi sangollista vettä, eläin ei osaa päättää, kummasta sangosta joisi, ja lopulta nääntyy. Mitä käy ihmiselle, kun vaihtoehtoja on kahden sijasta kaksituhatta? Joissain tapauksissa "oikeat valinnat" vaativat niin suurta ajatustyötä arkisissakin asioissa, että määrä ja valinnanvapaus kääntyvät itseään vastaan. Esimerkiksi Fitness-esite päätyi ystäväni toimesta paperinkeräykseen ja käteen jäivät uuden kuntoiluyhteisön sijaan turhautuminen ja ahdistus.

Kolmanneksi yksilö tietää, ettei missään yhteisössä tarvitse olla kuunkiertoakaan pidempään, jos ei siltä tunnu, eikä hän välttämättä näe vaivaa muodosta vahvaa tunnesidettä ryhmään. Kun kaikkia jäseniä vaivaa sama asenne, tuloksena on toistensa silmien ohi katsovia opportunisteja. Vaikka nettikeskustelu leimuaisi hetken liekeissä, aiheen ympärille kasautunut väittelykerho hajoaa muutamalla klikkauksella ja unohtuu viimeistään, kun tietokone sammutetaan. Tai esimerkkinä omasta elämästäni: Olen kokeillut tanssimista vuoden sisällä neljällä eri opistolla, enkä tunne nimeltä yhtäkään tämän hetkistä ryhmäläistäni. Sen sijaan arvioin jatkuvasti, sopiiko tämä paikka minulle, millainen energia tunneilla on ja saanko vastinetta ajalleni ja rahoilleni.

Leilakin on individualistikuluttajana tottunut vaatimaan parasta hengellisestä opetuksestaan ja ennen liittymistään uuteen new age liikkeeseen hän vertailee lahkojen taustoja Suomi24-netifoorumilla - missä on meditatiivisimmat tilat, karismaattisin johtaja ja tietenkin paras yhteishenki. Postmoderni "Kuningaskuluttaja" ei myöskään vain määritä ostoskorinsa tuotteita vaan oman identiteettinsä korin sisällön kautta. Nykyihminen on jossain määrin kuin seittiään kutova hämähäkki. Verkostoituja kerää ympärilleen ihmisten ja yhteisöjen rykelmän, joita hän vetelee osaksi elämäänsä silloin kun hän niitä tarvitsee - ja katkaisee ne siteet, jotka eivät enää palvele tarkoitustaan, eli yksilön identiteetin kannattelua. Lopulta hämähäkki huomaa olevansa yksinäinen vaivalla luomansa verkon keskiössä, eikä siinä vaiheessa nykiminen enää auta.

Välineellinen yhteisöllisyys on usein pinnallista eikä itsessään arvokasta. Toki kaikki mekaaniset yhteisöt eivät ole välineellisiä. Frans nauttii oikeasti perinteisestä saunaillasta sen itsensä vuoksi eikä Leila kolua hikisiä festivaaleja suinkaan bändien tai kokemuksilla leuhkimisen takia. Yhteisön merkitys ja arvokkuus yksilölle määrittyykin osittain sen kautta, miksi siinä ollaan. Tänä päivänä on vain vaarana, että individualistin arvot ja tavoitteet jyräävät alleen "hyvän" yhteisöllisyyden kaikille huonoin seurauksin.

Sitten on Rikun laita. Vaikka halua riittäisikin, aina ei pääsekään arvokkaaksi kokemansa yhteisön jäseneksi. Itse asiassa nyky-yhteisöistä on huomattavasti entistä helpompi jäädä ulkopuoliseksi. Orgaanisessa yhteisössä ei ole sijaa ulkopuoliselle, sillä kaikki saavat jonkin roolin, jossa heitä tarvitaan, mekaanisesta nyky-yhteisöstä on kevyet mutta olemassa olevat perustelut jättää ulkopuoliseksi. Kun Riku yrittää hivuttautua osaksi Mbar:iin kokoontuvia Leilan kaveriporukkaa, eteen tulee monia esteitä-, valinnanvapaus ajaa kysymään "Miksi haluat olla juuri meidän kanssa?" ja määrä "Kyllä valtamerestä löytyy muitakin kaloja." Mitä käy, kun yksilö jää kaikessa viidakossa ulkopuoliseksi, vaikka oletus on, että kaikki kuuluvat johonkin? Rikun ulkopuolisuuden kokemus on kahta kovempi, kun periaatteessa hän voisi kuulua, jos vain olisi vähän hauskempi, käyttäisi samaa slangia ja matkisi eleitä, pukeutuisi aavistuksen paremmin tai hankkisi vaikka "hipsterviikset"... Sanotaan, että väenpaljoudessa on usein yksinäisempää kuin yksin, varsinkin jos kuplassaan liikkuviin vastaantulijoihin yrittää luoda jotain kontaktia.
Ennen modernismia yhteisö määritteli jäsenensä, sitten yksilö itse itsensä. Postmodernisti määrittää edelleen itse itsensä, mutta valitsemiensa yhteisöjen kautta. Yksilö joutuu kriisiin siinä vaiheessa, kun näihin yhteisöihin ei kuulu; joko mikään ei tunnu itselle sopivalta tai sitten aina ei saa haluamaansa. Mutta eikö asiakas ollut aina oikeassa? Ainahan Riku voi lähettää vihaista palautepostia.

Emilia Tapprest
Töölön yhteiskoulu

Takaisin 2010 voittajat -sivulle