Etusivu
Kirjoituskilpailu 2010
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2010
- 2010 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

1. Palkinto

Yksin ja ilman

Yksinäisyys on tunnetila, joka on läheisessä yhteydessä vastakohtaansa yhteenkuuluvuuteen. Vaikka yksin jääminen voi tapahtua ilman erityistä syytäkin, on sillä usein oma taustansa yksilön ihmissuhteissa: sen aiheuttajana tai voimistajana voi olla esimerkiksi epäonninen rakkaus. Juhani Ahon pienoisromaani Yksin on psykologinen kuvaus miehen epätoivoisesta rakkaudesta ja matkasta Pariisiin, hylätyksi tulemisesta ja yksin jäämisestä. Vuonna 1890 ilmestyneessä teoksessa tarkastellaan yksilöllisestä näkökulmasta ihmissuhteiden monimutkaisuutta sekä tunteista vaikeimpia, rakkautta ja yksinäisyyttä

Päähenkilö, jonka aikoinaan kohuttiin muistuttavan huomattavasti kirjailijaa itseään, toimii romaanissa kertojana. Alussa mies selvittää elämäntilanteensa lukijalle rehellisesti: maansa pikkukaupunkeja ja maaseutua kohtaan hän toteaa tuntevansa silkkaa kyllästyneisyyttä. Hänen aikaisempi kihlauksensa on purkautunut hyvän aikaa sitten, läheistä sukua ei ole, eikä juuri perhettäkään. Miehen elämäntilannetta, jossa velvollisuuksia toisia kohtaan ei ole, voisi luonnehtia miltei vapaudeksi. Vapaudella on kuitenkin kääntöpuolensa. "Kaikki siteet olivat katkenneet", toteaa päähenkilö, valottaen elävänsä itsekseen, ilman yhteenkuuluvuuden tunnetta. Päähenkilön sosiaalinen elämä osoittautuukin suppeahkoksi. Vaikka hänellä onkin pitkäaikainen ystävyyssuhde entiseen opiskelutoveriinsa, on suhde tämän siskoon, Annaan, romaanissa olennaisin ja vaikuttaa merkittävimmin päähenkilön myöhempien vaiheisiin. Anna on nuori, pidetty tummahiuksinen nainen, jonka päähenkilö on tuntenut jo tämän lapsuudesta saakka. Yhtäkkiä eräänä kesänä Anna onkin hänen edessään kauniina naisena, ja Annasta muodostuu päähenkilön äkillinen rakkauden kohde. Ajankaan kuluessa mies ei kuitenkaan uskaltaudu kertomaan tunteistaan. Aikomus lykkääntyy aina seuraavaan päivään. Hienovaraisesti hän koettaa vihjata tulevasta Pariisin matkastaan ja siitä, ettei oikeastaan tahtoisi Suomesta pois lähteä - Annan vuoksi, tietenkään, mutta tätä hän ei paljasta.

Päähenkilön suhteessa Annaan keskeistä onkin epävarmuus toisen tunteista ja ajatuksista. Mies toivoisi tietävänsä, mitä Anna ajattelee. Rakastaako Anna häntä? Mies yrittää tutkia tämän katseita ja liikkeitä, muttei löydä niistä mitään rakkaudesta puhuvaa. Mies on toisinaan epätoivoisen varma siitä, ettei tyttö rakasta häntä lainkaan. Välillä päähenkilö on taasen huomattavasti itsevarmempi: hän elättelee toiveita siitä, että kaikki olisikin hyvin yksinkertaista ja helppoa. Hän tuudittaa itsensä "siihen unelmaan, että hän todellakin on jo minun, että hän rakastaa minua - -". Kumpainenkaan ei vain lausu sanaakaan, ja lopulta mies huomaa, ettei Annaa läpikotaisin tunnekaan. Sanomattomilla sanoilla kun voi harvoin mitään kertoa. Viimein, kokonaisen kesän vitkastelun jälkeen, uskaltautuu mies kosimaan Annaa. Nainen torjuu kosinnan - sanaakaan sanomatta, niska punehtuen.

Hylätyksi tuleminen muodostuu käännekohdaksi, joka murtaa miehen käsitykset ihmissuhteiden yksinkertaisuudesta ja aiheuttaa tälle ahdistavan tunteen täydestä yksinäisyydestä. Pian kosinnan jälkeen päähenkilö lähtee matkalle Pariisiin, suurkaupungin meluun ja tungokseen. Pariisiin lähtemiseen vaikuttaa suuresti epäonnistunut kosinta, joten matkan voi osittain nähdä toisenlaisen, rauhallisemman yksinäisyyden tavoitteluna ja raastavan yksinäisyyden pakoiluna. Vaikka mies viihtyy kaupungissa melko hyvin ja tuntee vapautta ja rauhaa, saa suuressa ihmisjoukossa itsekseen kulkeminen hänet tuntemaan samaa, vanhaa ikävää. Hylkäys on tekijä, joka pakottaa päähenkilön yksinäisyyteensä. Yksinäisyys tunteena ei välttämättä ole vapaaehtoisesti valittua, ja tällöin sitä ei voi tuntea ilman samanaikaista kaipuuta yhdessäoloon. Päähenkilön tapauksessa yksinäisyyttä ei väritä abstrakti kaipuu ketä tahansa kohtaan, vaan vahva kaipuu ainoastaan Annaa kohtaan. Annan piirteet muistuvat hänen mieleensä useita kertoja, aina yhtä varoittamatta: hän on "vesileima, joka kuultaa kaiken muun läpi". "Muistan kaikki ja mieleni käy surulliseksi", päähenkilö toteaa.

Teoksessa yksinäisyyden tunnetta on kuvattu kuitenkin hyvin ailahtelevaksi: se ei ole miehelle pelkkää raskasta tietoisuutta siitä, mitä häneltä puuttuu. Välillä päähenkilön mielialaa luonnehtii toiveikkuus, välillä taas hiljainen, väritön alakulo, jolloin hän tuntee olevansa kuin "horroksissa kulkija". Vielä Pariisissakin päähenkilö elättelee varovaisesti toivoa siitä, että Anna olisi pyörtänyt päätöksensä; että tämä tuntisikin jotain häntä kohtaan. Jouluna mies sitten ottaakin vastaan uutisen Annan kihlauksesta. Joulupäivä on perinteisesti nähty yhteisöllisyyden aikana, ja tämän päivän päähenkilö viettää prostituoidun seurassa. On kuin Aho osoittaisi, että yksinäisyydellä on rumempi, irvokas puolensa, joka sotii perinteitäkin vastaan. Prostituoidussakaan mies ei voi silti olla näkemättä Annaa, jonka menettämisestä ajoittain syyttää itseään. Lopulta mies tuntuu heittävän pois kaikki ne hetket, joina hän ei uskonut olevansa "tuomittu elämään yksin, viettämään kaiken ikäni ilottomia päiviä". Hän antaa jälleen vallan sille epätoivoiselle tunteelle, jota ei haluaisi, ja näyttää olevan miltei valmis välinpitämättömästi alistumaan olemattomuuteen, tyhjyyteen. Päähenkilö, on ikään kuin antautunut tarkastelemaan elämäänsä ja kaikkea siihen liittyvää rakkaudenkaipuunsa ja yksinäisyytensä kautta.

Nykylukija ei välttämättä uskalla myöntää, miten oikeassa teos välillä onkaan. Ajattomilla teemoillaan teos on yhä ajankohtainen, sillä kehitys ei millään voi poistaa ihmisen -perustavimpia tunteita ja piirteitä. Yksinäisyyden kokemus ei ole minnekään kadonnut, eikä myöskään sen moniulotteisuus. Yksinolon voi kokea yksinomaan negatiivisena olotilana, mutta toisaalta sitä voi käsitellä myös rauhana ja tärkeänä voimavarana. Omassa seurassaan saa viihtyä. Itsekseen vietettyjen hetkien kallisarvoisuuden ymmärtäminen on hyvin tärkeää, sillä kenenpä muunkaan kuin itsensä kanssa on ihmisen loppujen lopuksi pakko aikaa viettää.
Vaikka yksinäisten ja eristäytyneiden määrä tuntuu olevan kasvussa, ei yksin jäämisestä silti juuri puhuta, sillä se mielletään joskus jopa häpeän aiheeksi. Nykyihmisen ihanteeseen kun kuuluvat erityisesti menestys,

ulospäinsuuntautuneisuus ja vahva sosiaalinen verkosto. Ei menestynyt ihminen ole silti lainkaan sen immuunimpi yksinäisyydelle kuin kukaan muukaan, mutta ehkäpä ollakseen riittävä ja sopiakseen menestyjien kiillotettuun kuvaelmaan on varottava näyttämästä tunnetta ulospäin. Yksinäisyydessähän on oltava jotain pahasti vialla, kun oikein ajattelee. Onko siihen tosiaan liitetty sellaista häpeää, ettei koko tunnetta saata myöntää - edes itselleen?

Aho osoittaa teoksessaan, että toisesta irtautumisen lailla ei siteiden luominen muihin ihmisiin ole sekään helppoa; toisten päiden sisuksiin kun ei voi päästä kurkistamaan eikä saada heitä tuntemaan tietyllä tavalla. Yksinäisyys on Ahon pienoisromaanin pohjavire tavalla, joka on samalla sekä hienovarainen että anteeksipyytelemätön. Välillä teos onnistuu peilaamaan ihmisen sisintä paljaimmillaan, ja ehkä juuri siksi se puhuttelee myös nykylukijaa - sillä eiväthän Ahon kuvailemat tunteet pelkkää kirjallisuutta ole.

Takaisin 2010 voittajat -sivulle