Etusivu
Kirjoituskilpailu 2010
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2010
- 2010 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

Kunniamaininta

Yksin vai yhdessä

"Mä oon päättänyt lopettaa" ehdin sanoa ennen kuin purskahdin itkuun 23 silmäparin tuijottaessa minua. Olen eroamassa tähänastisen elämäni tärkeimmästä ryhmästä - muodostelmaluistelujoukkueestani. Yhdessä on vierähtänyt jo useita vuosia ja tuhansia tunteja niin kentällä, koulussa kuin kauempanakin. Viimeiset vuodet olen viettänyt enemmän aikaa joukkueeni kuin perheeni kanssa; se on ollut etusijalla elämässäni ja määritellyt identiteettiäsi. Nyt se pitäisi repäistä irti kuin laastari.

Yleensä julkisuudessa puhutaan vain niistä nuorista, jotka jäävät kokonaan ryhmien ulkopuolelle ja masentuvat. He joutuvat tavallaan sivuun koko elämästä ja yhteiskunnasta, millä voi olla kouluampumisten ja itsemurhien kaltaisia tuhoisia seurauksia. Vaikka syrjintää on aina siellä missä ihmisiäkin, suurin osa ei ole koskaan kokenut täysin ulkopuolelle jäämistä. Monet kamppailevat laillani toisenlaisten ongelmien kanssa suhteessaan ryhmiin: mihin minä kuulun, mihin minä haluaisin kuulua. Ryhmästä irrottautuminen sattuu, kun on kerran saanut kokea sen huumaavan tunteen yhteen puhaltamisesta, yhteisten tavoitteiden saavuttamisesta ja rennosti yhdessäolosta. Tärkeästä ryhmästä luopuminen tuntuu samalta kuin kaataisi vapaaehtoisesti sangollisen jäävettä niskaansa.
Lopettaessani luulin, että päätöksen tekemisen ja ilmoittamisen jälkeen oloni helpottuisi, mutta niin ei käynyt, kun en pystynytkään kokonaan irrottautumaan menneisyydestäni. Omat muistikuvani eivät hävinneet eikä ryhmä lakannut olemasta, vaikken enää kuulunutkaan siihen. Muistoja pulpahteli mieleen radiosta Soivasta kappaleesta, entisen joukkuelaiseni Facebook-päivityksestä ja kaupungilla kulkevan ihmisen kaulahuivista. Koin identiteettikriisiä, kun en tullut enää määritellyksi joukkueeni ja harrastukseni perusteella. Olin tottunut esittäytymään muodostelmaluistelijana ja joukkueeni edustajana ihmisille ja mietinkin usein lopetettuani: "Kuka minä nyt olen?'

Ihminen kuuluu elämänsä aikana useisiin eri ryhmiin. Osa niistä on virallisempia iän tai kansallisuuden määrittämiä ja osa ihan sattumalta syntyneitä kaveriporukoita. Riippumatta siitä, miten ryhmä on saanut alkunsa, päättää siihen kuuluva yksilö sen merkityksen. Vaikka emme koskaan joukkueessani voineet vaikuttaa muodostumiseemme, hitsauduimme yhteen yhtäläisten intressiemme ansiosta ja opimme pikkuhiljaa tuntemaan toisemme sisältä ja ulkoa. Vaikka kuuluinkin joukkueeseeni vain hetken elämästäni, merkitsee se minulle jotain elinikäistä.

Joukkueeni kautta opin tuntemaan monia samanhenkisiä, mutta kuitenkin niin erilaisia persoonallisuuksia, joihin en välttämättä olisi tavallisesti tutustunut. Omaksuin heiltä uusia arvoja, tapoja sekä pukeutumis- ja puhetyylejä, joiden avulla muodostui kokemus yhteenkuuluvuudesta. Usein tietämättäni korostin näitä joukkueessani tarttuneita ominaisuuksia viestittääkseni muille kuuluvani ja haluavani kuulua tähän ryhmään. Lopettamisen jälkeen aloin vieroksua näitä piirteitä ja en aina tiennyt, mikä oli oikeasti minua ja mikä joukkueeltani tarttunutta käytöstä.

"Myllyn kantakäännös ristiotteessa toisessa palassa" ei sano ryhmän ulkopuolisille mitään, mutta vihkiytyneet ymmärtävät heti mistä on kyse: erään pyörivän kuvion kädet ristiotteessa suoritetusta askeleesta musiikin toisessa osassa. Ryhmälle kehittyy ajan myötä myös oma kieli, jota muut eivät yleensä ymmärrä. Moniin sanoihin liittyy tunnelatausta ja muistoja, kuten minulla liiman tekemiseen eli ainaiseen tappeluun villien pyörteiden saamisessa tiukalle geelinutturalle tai Hittiputkeen eli fiilistelyyn alkuverryttelyssä ennen kisasuoritusta. Yhteinen kieli ja ryhmän "omat jutut" muodostavat hengen, jonka avulla voitetaan jopa maailmoja.
Vastakkainasettelua "meidän" ja "muiden" välille saattaa syntyä, kun yhteenkuuluvuuden tunne on vahva. Ryhmien välille muodostuu konflikteja - urheilussa kilpajoukkueiden, koulussa suosittujen ja syrjittyjen, mediassa valtaväestön ja vähemmistöjen. Me vastaan muut -ajattelu ei yleensä johda mihinkään. Toisista ryhmistä puhutaan ja juoruillaan kuulopuheiden perusteella, vaikka niistä ei tunneta ketään henkilökohtaisesti. Ennakkoluulot muita ryhmiä kohtaan voivat olla niin suuret, että ne saattavat estää tutustumisen ja kanssakäymisen. Vaihtaessani joukkuetta olen kuitenkin huomannut, että kaikki ovat loppujen lopuksi samanlaisia. Aina toivotaan itselle menestystä ja unohdetaan, että kaikki muutkin haluavat sitä. Ulkoapäin arvioituna toisten ryhmien käyttäytyminen saattaa tuntua epäkohteliaalta ja tahdittomalta, mutta harvoin ymmärretään oman käytöksen vaikutuksia.

Tutustuminen ja sisäänpääsy uusiin ryhmiin on yleensä työn takana. Vaaditaan ennakkoluulojen voittamista ja rohkeutta lähteä tutustumaan. Sosiaalisuudesta sekä ulkoisesta itsevarmuudesta ja rentoudesta on hyötyä, vaikka jokainen tietää, että uusi tilanne jännittää. Oma sykkeeni lähestyi jo 150:tä, kun istuin isäni kanssa Tukholman rautatieaseman kahvilassa. Uusi joukkueeni oli kokoontumassa muutaman kymmenen metrin päähän, enkä pystynyt enää syömään. Nappasin kassini ja halasin hätäisesti isääni, enkä ole varma, mitä sitten tapahtui. Reilun puolen vuoden päästä kasvoni tuhriutuivat ripsiväristä ja glitteristä itkiessäni, kun kauden viimeinen kilpailu ja seikkailu oli takana.

Tilanteissa, joissa kaikki ovat uusia, ryhmät muodostuvat nopeasti. Sosiaaliset hakeutuvat keskelle, ujoimmat kärsivät hengenahdistuksesta ja muut seilaavat sillä välillä. Ensimmäinen päivä uudessa koulussa tai joukkueessa on toiselle elämän suuruinen vastoinkäyminen ja toiselle jännittävä mahdollisuus. Samalla muiden ryhmien kanssa muodostuvat myös niin sanotut status-ryhmät kuten "suositut", "sisäpiiri" tai "insiderit", joihin kuulumista ei suoranaisesti voi valita. Ne muodostuvat muiden luokittelun ja arvioinnin perusteella. Monet toivoivat salaa kuuluvansa näihin ryhmiin, vaikka saattavatkin arvioida niitä kriittisesti ja negatiivisesti. Kuuluminen joukkueeseeni on vaikuttanut välillä myönteisesti välillä haitallisesti suhteeseeni muihin ryhmiin. Joskus olin ylpeä joukkueeni leimasta otsassani, ja se auttoi minua tutustumaan uusiin ihmisiin tai antoi minulle arvoa, mutta toisinaan siitä oli harmia, kun minuun suhtauduttiin ennakkoluuloisesti. Lopetettuani tutustuin ihaniin ihmisiin, jotka olivat ennen vieroksuneet minua harrastukseni ja ryhmäni perusteella.

On mielenkiintoista, että kulttuurimme usein määritellään yksilökeskeiseksi, vaikka ryhmiin kuuluminen on välttämätöntä hyväksytyksi tulemiseksi. Eivät elämässään menestyneet ihmiset olisi päässeet sinne, missä ovat, ilman joukkuepeli- ja sosiaalisia taitoja. Yksilöllisyys muodostuukin ryhmän sisällä. Omia aatteita testataan ryhmässä, koska halutaan erottua ja tulla huomatuksi, mutta muiden arvostus yritetään samalla säilyttää. Ryhmän hyväksyntä on usein niin tärkeää, että sen normeista ei haluta poiketa liikaa.

Puoli vuotta lopettamisen jälkeen uskaltaudun jäähallille ensimmäistä kertaa. Silmäkulmani kostuvat, mutta sisimmässäni tiedän, että olen tehnyt oikean päätöksen ja ajautunut kohti uusia ryhmiä kuin sattumalta. Voin vaan olla kiitollinen joukkueelleni kaikista niistä kokemuksista, jotka olemme voineet jakaa.

Petriina Piuhola
Ressun lukio

Takaisin 2010 voittajat -sivulle