Etusivu
Kirjoituskilpailu 2010
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2010
- 2010 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

2. Palkinto

Melkein suomalainen

Globalisaation myötä syntyy ihmisiä, joiden on vaikeampi sanoa kodiksi yhtä ainoaa paikkaa maailmassa kuin muiden. Minun matkani sellaiseksi ihmiseksi alkoi jo kauan ennen syntymääni, vuonna 1980. 18-vuotias äitini lähti silloin Unkariin opiskelemaan vietnamilaisena stipendiaattina. Unkarin kielen ja kirjallisuuden opintojensa ohella äitini sattui minulle yhä mysteeriksi jääneestä syystä valitsemaan sivuaineekseen Suomen kielen ja kulttuurin. Suoritettuaan sivuaineensa opinnot kolmessa vuodessa suositellun neljän sijaan hän lähti Suomeen kokeilemaan kielitaitoaan käytännössä. Vuosi oli 1986, ja Moskova—Helsinki -junassa sai alkunsa tapahtumaketju, joka muutti niin äidin kuin hänen tulevan perheensä elämän. Vuonna 1994 äidin esikoiskäännös, vietnaminkielinen Kalevala ilmestyi viiden vuoden urakan jälkeen, samalla kun hänen esikoisensa täytti vuoden.

Vuonna 1995 äitini vei perheensä Suomeen kymmeneksi kuukaudeksi. Se oli ensimmäinen kertani ulkomailla. Kyseinen matka kuvaa perheemme muuttopolitiikkaa hyvin: äiti edellä ja muut perässä. Lähes vuoden kestäneen Suomi-seikkailun jälkeen palasimme Vietnamiin asumaan neljäksi vuodeksi, kunnes kesällä 1999 jo nelihenkiseksi kasvanut perheemme pakkasi taas matkalaukut ja lähti Suomen kautta Unkariin. Olin kuusivuotias, ja koska en muista sitä edeltävistä vuosista juuri mitään, elämäni alkoi oman käsitykseni mukaan silloin.

Unkarissa vietetyt kolme vuotta olivat elämäni parhaimmat. Minulla oli rakastavat vanhemmat, jotka olivat töissä samaan aikaan kuin minä koulussa ja aina iltaisin kotona kanssani. Minulla oli ihana pikkusisko, jonka kanssa rakensimme satulinnoja pieneen kaksioon, jossa asuimme. Minulla oli paljon kavereita, niin unkarilaisia kuin vietnamilaisiakin. Minä olin tavallinen, ihan kuin kuka tahansa muu. En tiedä, johtuvatko kauniit muistot siitä, että Unkarissa kaikki oli tosiaan paremmin vai siitä, että olin liian pieni huomaamaan mitään säröjä täydellisessä maailmassani.

Kesällä 2002 ymmärsin ensi kertaa asuvani ulkomailla, olevani erilainen kuin muut. Olimme juuri muuttaneet Unkarista Suomeen pari viikkoa aikaisemmin. Vanhempani olivat lähteneet asioille, ja olimme pikkusiskoni kanssa kahdestaan kotona kerrostaloasunnossamme Espoon Suvelassa. Leikimme aurinkoisessa olohuoneessa iloisesti, kunnes parvekkeeltamme kuului kolahdus. Pian ovikello soi, ja vastoin kaikkia saatuja ohjeita menin avaamaan oven uskoen vanhempieni tulleen jo takaisin. Mutta ovella seisoikin vieraan näköinen tyttö ja poika hänen takanaan. He sanoivat jotain, mutta kielitaitoni rajoittuessa sanoihin "hei" ja "kiitos", en ymmärtänyt mitään. Pieni pakokauhu alkoi hiipiä mieleen, kun muistin, etten olisi saanut avata ovea. Niinpä pudistin päätäni ja suljin oven. Vähän ajan kuluttua kiviä rupesi latelemaan ikkunoihin ja parvekkeelle. Menin ikkunan luokse katsomaan, koska parvekkeelle en uskaltanut, ja äskeiset tyttö ja poika seisoivat alhaalla heittämässä kiviä ja ruusunmarjoja meidän taloamme päin. Sitä ei kestänyt kuin pari minuuttia, mutta sen parin minuutin ajan oli yhdeksänvuotiaan lapsen ja hänen kolme vuotta nuoremman pikkusiskonsa pelko suunnaton, kun he tunsivat olevansa uhattuina, tietämättä, mitä olivat tehneet väärin.

Myöhemmin selvisi, että ne vieraat lapset olivat heittäneet vahingossa superpallonsa parvekkeellemme ja halusivat sen vain takaisin, mutta minä olin paiskannut oven kiinni heidän edestään. Asumme yhä samoilla kulmilla heidän kanssaan, mutta kesti neljä vuotta, ennen kuin huomasin, että he ovatkin itse asiassa minua paljon nuorempia eikä minulla ole mitään syytä pelätä heitä. Ennen tätä oivallusta vetäydyin aina mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi joka kerta, kun kuljin heidän ohitseen.

Olisi kuitenkin liioittelua sanoa, että edellä mainittu tapahtuma traumatisoi minut. Opin puhumaan ja kirjoittamaan suomea sujuvasti puolessa vuodessa hyvän maahanmuuttajaopetuksen ansiosta, ja sen jälkeen kaikki alkoikin sujua paremmin. Kavereita sai huomattavasti helpommin, kun pystyi ilmaisemaan itseään, minusta tuli ihan tavallinen taas, kuin kuka tahansa muu. En ollut aikaisemmin ymmärtänyt, kuinka kielimuuri voikaan erottaa yksilön ryhmästä.

Nyt, yli kahdeksan vuotta Suomessa asuneena, saan usein kuulla ystäviltäni, kuinka olen kuin ilmetty suomalainen, eivätkä he ajattele minua minään muuna kuin suomalaisena. Harva suomalainen kuitenkaan kuulee epämääräistä "tsing-tsang-tsong" -mutinaa kävellessään kadulla tai istuu joka kesä neljä tuntia poliisiasemalla oleskeluluvan uusimista odotellen. On vaikea tuntea kuuluvansa ryhmään, jos vähän väliä muistutetaan, ettei oikeasti kuulu. Olen kai vainoharhainen, mutta joka kerta, kun kaupan kassalla ollaan epäystävällisiä, luulen sen johtuvan siitä, että olen ulkomaalainen. Kun lehdissä ja netissä haukutaan maahanmuuttajia, otan sen kaiken henkilökohtaisesti, vaikka luultavasti ne ihmiset eivät tarkoitakaan nimenomaan minua kritisoidessaan ulkomaalaisia.

Sain viime kesänä pitkän hakuprosessin jälkeen Suomen kansalaisuuden. Uutinen herätti sekä iloa että surua. Iloa, koska kaikki asiat sujuvat huomattavasti helpommin Suomessa, jos on Suomen kansalainen. Surua, koska tämä merkintä papereissa teki minusta virallisesti suomalaisen.

Ei minulla oikeasti ole mitään suomalaisia vastaan, ihan yhtä mukavia ihmisiä he ovat kuin mikä tahansa muu ryhmä ihmisiä. Mutta se, että olisin itse suomalainen, tuntuu mahdottomuudelta. Vaikka olen asunut Suomessa niin kauan ja minulla on joitakin suomalaisuuden peruspiirteitä, kuten suuren väkijoukon pelko tai vaatimattomuus, en silti pidä itseäni ollenkaan suomalaisena. Olen kuin maahanmuuttokriitikon unelma ja painajainen samaan aikaan: ulkoa katsottuna täydellisesti sopeutunut, mutta henkisesti ulkopuolinen. Aina puhutaan, kuinka on verovarojen tuhlausta maksaa sosiaaliavustuksia ulkomaalaisille, jotka tulevat tänne suomalaisten elätettäväksi. Melkein yhtä suurta tuhlausta on kuitenkin kouluttaa hyvää työvoimaa verovaroin yhdeksän vuotta ja sitten menettää se, koska työvoima ei halua jäädä Suomeen.

Jokavuotinen oleskeluluvan uusiminen on aina tuntunut siltä, kuin olisin suomalaisia alemmassa asemassa, jolloin joudun hakemaan luvan olemassaololleni Suomessa, todistamaan, että en aiheuta mitään huonoa suomalaiselle yhteiskunnalle. Vaikka tämä systeemi on vain osa byrokratiaa, se on kuitenkin painanut itsetuntoni alas. Moni maahanmuuttaja on varmasti kokenut jotain samanlaista: kotimaassaan hän on saattanut olla hyvin koulutettu ja menestyvä, mutta täällä epätoivottu lika, jolla ei ole mitään arvoa ja josta on vain haittaa. Silloin tuntuu siltä kuin ne lapset olisivat taas olleet väärinkäsityksen päätteeksi heittämässä kiviä ikkunaan, vaikka en olisi mitään väärää tehnytkään. Ja vaikka nyt Suomen kansalaisena en enää oleskelulupaa tarvitsekaan, ei sitä tunnetta unohda.

Suomi on paras kieleni. Ajattelen useimmiten Suomeksi, ja sanavarastoni on suomen kielessä laajempi kuin missään muussa. Olen asunut Suomessa pisimpään koko tähänastisen elämäni ajan. Jos minulta kysyttäisiin, missä tunnen olevani eniten kotonani, Suomi olisi silti vastauslistan kolmantena, jumbosijalla. Se vain tuntuu väärältä. Suomi ei tunnu kodilta, koska en ole koskaan tuntenut olevani toivottu tänne. En osaa olla ylpeä suomalaisista tai heidän saavutuksistaan. Suomalaiset eivät tunnu olevan yhtään sen läheisempiä kuin nigerialaiset tai brasilialaiset, vaikka olen asunut heidän keskuudessaan jo yli seitsemän vuotta.
Jopa Unkari menisi listalla kirkkaasti Suomen ohi, vaikka unkaria en enää puhu juuri ollenkaan. Siellä tunsin olevani oikeassa paikassa, kuuluvani joukkoon. Mutta se oli silloin. Tiedän, että jos nyt menisin takaisin, näkisin siellä samat ongelmat kuin Suomessakin, että muistojeni paikkaa ei ole olemassa, ei koskaan ollutkaan. Se oli vain omassa lapsen mielessäni.

Paikka, jonne tunnen eniten kuuluvani, on synnyinmaani Vietnam. Kesät, jotka siellä vietän, ovat täydelliset: tuntuu siltä, kuin olisi tullut kotiin. Kaikki kadut, ihmiset, ruuat, talot, kaikki tuntuvat tutuilta ja omilta. Osasyy on varmasti se, että koko sukuni on Vietnamissa, ja kun olen siellä, olen paikassa, missä minua on kaivattu ja odotettu. Surullisinta on kuitenkin, että en oikeasti kuulu sinnekään. En uskalla Vietnamissa lähteä talostamme ulos yksin ja pelkään kadun ylittämistä. Minulla on puheessa outo aksentti, enkä osaa tinkiä. En minä osaisi Vietnamissa asua, ainakaan erottumatta joukosta. Olisin sielläkin erilainen kuin muut, en yhtä tehokas tai yhtä ahkera tai yhtä varuillani.

Ryhmään tai maantieteelliseen paikkaan kuulumattomuus ei ole tehnyt minusta onnetonta, mutta määrätietoisen ja kunnianhimoisen kylläkin. Minulle kehittyi Suomeen muuton jälkeen halu olla niin hyvä kuin mahdollista, joka lähes perfektionismiin verrattavissa oleva tarve, koska luulen, että minun pitää todistaa epäilijöille, että minulla on oikeus olla täällä, etten ole Suomessa muiden taakkana. Koska en ole onnistunut kolmesta maasta ja kolmen kansan joukosta omaa paikkaani, on minulle lisäksi kehittynyt kaipuu muihin maihin ja kulttuureihin, etsimään sitä, minne kuuluisin.

En tosin usko, että sellainen paikka ikinä löytyy, ja olen jo aika sinut asian kanssa. Ei minun tarvitse kuulua erityisesti mihinkään paikkaan, identiteetin voi rakentaa eri tavallakin. Klisee tai ei, voisin hyvin luokitella itseni maailmankansalaiseksi, jossa on sekä suomalaisen, unkarilaisen ja vietnamilaisen piirteitä ja kulttuuria. Näin erilaisuus näyttäytyy positiivisena asiana, ja on vain hyvä, että olen asunut kahdessa maassa ja nyt kolmannessa eikä kenelläkään muulla ole samanlaista tai luultavasti edes samankaltaista taustaa ja kokemuksia kuin minulla. Maailmankansalaisena en ole erilainen vaan ainutlaatuinen.

Vo Quynh Le
Ressun Lukio

Takaisin 2010 voittajat -sivulle