Etusivu
Kirjoituskilpailu 2010
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2010
- 2010 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

3. Palkinto

Ulos kabineteista

”Helsingin Kampin Narikkatori, helmikuu 2010. MTV3:n toimittaja haastattelee ohikulkevia nuoria heidän tulevista kesätyöpaikoistaan kuvausryhmän kera. Ihmiset ympäri toria luovat pitkiä katseita kohti tapahtuman keskiössä olevaa tv-kameraa. Tilaisuus päästä illan Kymmenen uutisiin ja seuraavana päivänä tuttavapiirin puheenaiheeksi vaikuttaa liian hyvältä jättää käyttämättä, ainakin haastateltujen vastauksista päätellen: suuri osa ilmoittaa jääneensä nuolemaan näppejään tai unohtaneensa hakea työhaastatteluun määräaikaan mennessä. Itse en lämpene pikajulkisuudelle ja kierrän kamerat mikrofoneineen turvallisen välimatkan päästä. Ei ole kesätyöpaikkaa, mutta oma näkemys nuorten aikuisten työllisyystilanteesta on. Tilanne muistuttaa politiikkaa: ihmisiä mediajulkisuuden sisä- ja ulkokehillä jakamassa näkemyksiään yhteiskunnan polttavista puheenaiheista.

Harvoin tulee ajatelleeksi, kuinka moni ihminen Suomessakin elää julkisuudesta. Siis kirjaimellisesti ansaitsee leipänsä sillä. Tämä ei rajoitu Tukiaisen siskoksiin, Nykäsen pariskuntaan, Miss Suomi –vuosikertoihin viimeisen kolmen vuosikymmenen ajalta tai muihin rakastamiimme kestosuosikkeihin. Myös poliitikot kuuluvat mediajulkkisten armoitettuun ykkösluokkaan, joiden varsinaisella työllä ei ole mitään arvoa, jollei kansa sitä tunnusta. Esimerkiksi kansanedustajan arkityö jää usein sivualalle, kun lehdistö keskittyy mehevien yksityiselämän käänteiden tarkkailuun. Harvan edustajan normaalityö onkaan niin kiinnostavaa, että kansalainen saisi siitä sytykkeen äänestyskopissa numeroa lappuun raapustaessaan. Tarvitaan jotain, millä kirkastaa väriään poliitikkojen harmaassa massassa. Vaikeinta nykyään on kuitenkin oman aatemaailmansa esilletuominen. Perusduunarilla ei enää iho nouse kananlihalle Työväen marssin kajahtaessa ilmoille tai SAK:n järjestöpampun pitäessä vapunpäivän palopuhettaan Hakaniemen torilla, Perinteinen luokkajako on vieras käsite modernille suomalaiselle - se ei mahdu globalisoituvan ja maallistuvan ihmisen maailmankuvaan. Puolueiden täytyy kosiskella puolellensa liikkuvaa äänestäjäkuntaa mukauttamalla mediakuvaansa yhteiskunnan tilanteeseen sopivaksi. Korkean työttömyyden aikana kaikki puskevat julkisuuteen kuvaa itsestään työväen turvana. Esimerkiksi Kokoomus muokkasi julkisuuskuvaansa vuoden 2008 kunnallisvaaleissa talkoohenkisellä, lähes vasemmistolaisella kampanjalla. Taktiikka puri; se selviytyi vaaleista suurimpana puolueena kasvattaen ääniosuuttaan edellisvaaleihin nähden.

Politiikka perustuu pitkälti vaihtoehtojen ja vastakkainasettelua hakemiseen. Hallitus esittää esimerkiksi arvonlisäveron nostoa, jota opposition kuuluu vastustaa ja moittia, oli todellisuudessa mitä mieltä tahansa. Nykyinen pääoppositiopuolue Sdp kuitenkaan ei saa kannatuskäyriään nousuun, vaikka sen suosion tulisi olla huipussaan - etenkin tässä taloustilanteessa. Sdp:n kaltainen tilanne ajaa puolueet monesti epätoivoisiin mediatempauksiin ja politiikan niin sanottuun mustaan pisteeseen: populismiin. Keväällä 2010 Kreikka joutui hengenvaaralliseen ahdinkoon, kun maa uhkasi luhistua velkataakkansa alle. EU-maana Suomen velvollisuus oli auttaa Kreikkaa rahallisella tukipaketilla, jotta velkakriisin leviäminen muuhun Eurooppaan estettäisiin. Eduskunnan oppositio haistoi oivallisen tilaisuuden iskeä, lehdistön rummuttaessa, ettei Kreikan apurahoja saataisi ikinä takaisin. Vasemmisto pyrki kiillottamaan imagoaan hyökkäämällä hallitusta vastaan verisesti Kreikka-paketin tullessa eduskunnan käsittelyyn. Eritoten Sdp:n opportunistinen käytös aiheutti laajaa hämmennystä: mihin katosivat sosiaalidemokraattinen solidaarisuus ja EU-myönteisyys? Jälleen kerran omia aatteita muokattiin yleisen mielipiteen mukaisiksi. Tämä oli kuitenkin tehokas populistinen keino kartuttaa kansansuosiota ja sen avulla positiivista mediajulkisuutta.

Tietynlaiset henkilöt ja heidän imagonsa ovat puoluepolitiikan vankimpia kulmakiviä. Yksi tärkeimmistä syistä esimerkiksi Sdp:n alamäelle on varmasti puoluejohdon karisman puute. Puheenjohtaja Jutta Urpilainen ei ole vakuuttanut esiintymisellään julkisuudessa; kaikki muistavat verkkosukkahousuposeeraukset iltapäivälehdissä ja siitä seuranneen polemiikin. Tämä ei suoranaisesti vahvista puolueen statusta vakavasti otettavana työväen kanavana. Valtapuolueet eivät silti yleensä profiloidu yhtä voimakkaasti puheenjohtajansa perusteella kuin pienet kilpailijansa. Lyön kirjoittajan uskottavuudestani vetoa, ettei mistään päin maailmaa löydy parempaan esimerkkiä henkilösidonnaisesta puolueesta kuin Timo Soini. Korjaan, Timo Soinin Perussuomalaiset. Kiitos Timo Soinin - tuon rempsakan ravifanaatikon - Perussuomalaiset ovat tosissaan kapuamassa Suomen kolmanneksi suurimman puolueen korokkeelle. Soinin sananlaskut uppoavat maaseudun väkeen kuin kyntöpolle umpihankeen, eikä puolueen suosion kasvu näytä edelleenkään hidastuvan. Perussuomalaisten kaltaisille populisteille kansan mielipide on elämän ja kuoleman kysymys. He puhuvat ihmisille tutuista ja ymmärrettävistä asioista selkokielellä, jolloin syntyy mielikuva "reilusta jätkästä". Populistit ovat usein retorisesti lahjakkaita ja sanavalmiita ihmisiä, joihin myös tiedotusvälineet kohdistavat paljon huomiota humoristisien letkautusten ja kärkkäiden kannanottojen toivossa.

Mistä tietää vaalien lähestyvän? - Hallitus ei ole enää toimintakykyinen ja yhä useammat julkisuuden puheenaiheet tuntuvat olevan poliittisia täsmäaseita. Suomeksi: puolueet – pääasiassa hallitus - varovat riskinottoa päätöksenteossaan ja poliitikkojen mediatempauksia mittaava käyrä lähtee jyrkkään nousuun. Olivatko Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsäsen kohutut homokannanotot pelkkään sattumaa vai huolellisesti ajoitettu taktikointi, kun eduskuntavaaleihin on enää puoli vuotta aikaa? Kyseessä on siinä mielessä kiintoisa tapaus, että uskonasioista päättämisen on perinteisesti katsottu kuuluvan kirkolle, ei poliitikoille. Räsäsen kommenteista noussut mediasirkus sai kuitenkin niin suuret mittasuhteet, ettei aiheen eskaloitumista poliittiseksi teemaksi voi pitää liioitteluna. Ainakaan kansa ei pidä. Räsäsen kannanottojen jälkeen kirkosta erosi ennätyksellinen määrä suomalaisia ja Kristillisdemokraattien jäsenmäärän kerrottiin kasvaneen merkittävästi. Yhden ainoan ihmisen yksi ainut mielipide sai koko Suomen lehdistön kuohumaan, vaikka Räsäsen ja kirkon kanta kysymykseen oli jo entuudestaan kaikkien tiedossa.

Kun Neuvostoliitto 1990-luvun alussa romahti, Suomi ei jäänyt tuleen makaamaan. Länsimainen kulttuuri ja ideologia otettiin avosylin maahamme, mikä raikasti myös poliittisen ilmapiirin. Suomettumisen päätyttyä media saattoi lopullisesti unohtaa puoli vuosisataa jatkuneen itsesensuurinsa ja alkaa arvioida poliitikkoja totuudenmukaisesti, ei Moskovan mielipidettä myötäillen. Politiikan henki muuttui; avoimuudesta tuli päivän sana. Samaan aikaan kansalaisten kiinnostus politiikkaan ja luottamus politiikan tekijöihin jatkaa tasaista laskuaan. Lehdistö ammentaa skuuppeja suu vaahdoten "lautakasa-gateista", tekstiviestiskandaaleista, vaalirahakohuista ja ties mistä muista suorastaan maailmanhistorian järisyttävistä tapahtumista. Lähdekritiikki tai julkaisujen eettisyyden pohdinta saattaa välillä unohtua matkan varrelle, mutta jos se viihdyttää lukijoita, suurta vahinkoa tuskin tapahtuu. Poliitikkoja on kaikesta huolimatta turha pitää politiikan viihteellistymisen uhreina. Päinvastoin: moderni politiikka on avannut ovia ihmisille, joille muinoin lähinnä naurettiin yhteiskunnallisissa ympyröissä. Jo sammuneet julkisuudet urheilun, näyttelemisen tai vaikka musiikin saralta pyrkivät hilaamaan itsensä jälleen iltapäivälehtien etusivuille eduskuntavaaliehdokkuudellaan. Tärkeintä ei ole valinta kansanedustajaksi, vaan sen tavoittelulla saavutettu julkisuus. Vaikka julkisuushakuisia poliitikkoja löytyy sekä isojen että pienten puolueiden riveistä, trendi vaikuttaa silti olevan enemmän pienten populistiryhmittymien suosiossa - ymmärrettävistä syistä. Siinä missä suurpuolueet Kokoomus, Sdp ja Keskusta nojaavat kannatuksessaan asiakysymysten hallintaan ja poliittisen retoriikan kunnioittamiseen, pienten puolueiden vahvuus tulee esille muilla osa-alueilla. Esimerkiksi Perussuomalaisten, Kristillisdemokraattien ja Vasemmistoliiton poliitikkojen kansanläheisyys ja mediaseksikkyys on täysin omaa luokkaansa, mutta jos puolueelle napsahtaa hallitusvastuu, todellinen osaaminen paljastuu. Taitava poliitikko ei hallitse osaamisella tai mediajulkisuudella, hän hallitsee molemmilla. Entistä presidenttiehdokasta, moninkertaista kansanedustajaa ja nykyistä eduskunnan puhemiestä Sauli Niinistöä voisi luonnehtia mediaa hallitsevaksi "asiapoliitikoksi". Niinistön vuosien kokemus politiikasta takaa vankan asiantuntemuksen ja hänen luontainen charminsa auttaa kansansuosion kartuttamisessa. Asettuessaan ehdolle, miestä pidetään lähes varmana seuraavana presidenttinämme.

Poliitikon ammatti ei ole tasa-arvoinen. Edes taloustieteen nobelistin neuvoja ei noteerata hallituksen budjettiriihessä, jos hän ei osaa myydä asiaansa uskottavasti ja itsevarmasti. Jos taas sanan säilä on hallussa ja karisma yltää tasolle Barack Obama, poliitikko voi halutessaan siirtää verotuksen painopisteen rikkailta köyhille saaden vielä kehut toimistaan vähäosaisten puolesta. Mediajulkisuus määrittää yhä useammin menestymismahdollisuudet politiikassa. Neljännen valtiovallan seula on armoton: jos poliitikko toimii vähänkin arveluttavalta tai salaperäisellä tavalla, hän voi olla varma päätyvänsä siitä tilille ennemmin tai myöhemmin. Vaikka median aloittamalla avoimen politiikan ristiretkellä on piilomerkityksenä poliitikon yksityiselämän riepottelu lukijoiden haalimiseksi, voidaan tämä hyväksyä välttämättömänä pahana. Parempi nuuskia liian paljon kuin liian vähän. Lisäksi poliitikot ovat vapaaehtoisesti heittäytyneet leijonan kitaan istumalla politiikan parrasvaloihin. Elämme 2010-lukua, jolloin ilman läpinäkyvyyttä ei selviä seuraavalle vaalikaudella. "Kaikki paljastuu aikanaan, yksityisyys on historiaa", kuuluu Wikileaksin profetia. Näyttääkö politiikka, mihin koko yhteiskunta matkalla? Onko se alkusoitto utopialle vai dystopialle?.

Tommi Kovero
Töölön yhteiskoulu

Takaisin 2010 voittajat -sivulle