Etusivu
Kirjoituskilpailu 2011
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2011
- 2011 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

Kunniamaininta

Minun maabrändini

Markkinointi on taitolaji. Se vaatii asiantuntemusta ja pitkäjänteistä tutkimusta, mainoksethan on osattava suunnata juuri oikeille asiakasryhmille, jotta saavutetaan haluttu lopputulos. Myös ajoituksen onnistuminen on tärkeää, eikä reilu ripaus tuuriakaan ole pahitteeksi. Menestyksen edellytyksenä on kuitenkin ennen kaikkea hyvä tuote, joka ei tarvitse rinnalleen kauniita mutta katteettomia lupauksia tai kiiltävää ja houkuttelevasti rapisevaa käärepaperia. Lahjapaperiin kääriminen tai onnistuneesti suunnatut mainoskampanjat eivät toimisikaan, jos kauppatavarana on tuhansien järvien maa. Vuonna 2008 perustettu maabrändivaltuuskunta päätti silti yrittää ja ryhtyi Suomen markkinamieheksi. Ryhmällä oli sekä sopivan vaatimattomia tavoitteita, kuten Suomen vahvuuksien ja kykyjen osoittaminen maailmalle, että tiukkaa työsarkaa tarjoavia haasteita, esimerkiksi suomalaisten kansallisen itsetunnon kohentaminen. Maabrändityöryhmän raportti eli Suomen myyntistrategia julkaistiin 25. päivänä marraskuuta 2010, ja se kiteyttää sanottavansa yhteen avausvirkkeeseen, jolle jokainen suomalainen on oppinut hymähtämään sopivan vinosti jo päiväkodissa: Suomi on maailman paras maa.

Raportille taitaakin olla jonkinlaista tilausta. Kun arvostettu aikakauslehti Newsweek julkaisi tekemänsä vertailun, jonka mukaan Suomi on maailman paras maa elää, kiirehtivät suomalaiset yhtenäisenä rintamana korjaamaan virheellisen väittämän. Iltapäivälehdetkin osoittivat ihailtavaa solidaarisuutta sekä yhteisymmärrystä huomioimalla pistelaskussa Suomen hyväksi tapahtuneet virheet ja laskemalla kultamitalin todellisuudessa kuuluvan Sveitsin kaulaan, vaikkei minkäänlaisia laskuvirheitä ollut vertailussa tapahtunut. Jotakin koko jupakka kuitenkin osoitti suomalaisesta identiteetistä ja sen hauraudesta. Suomalaisten kun vaikuttaa olevan vaikeaa olla edes yhden päivän ajan ylpeitä itsestään, toisistaan ja maastaan. Huono itsetuntomme ei silti ole vain hetkittäinen epäuskoinen horjahdus, vaan sillä on jo pitkät kansalliset perinteet.

Selvää on tietysti, ettei teräksistä sinivalkoista itsetuntoa taota muutamalla iskulla kokonaiselle kansalle, eikä tarvitsekaan. Jotakin edistystä kuvittelisi kuitenkin tapahtuneen vuosisadan kuluessa, mutta silloin tällöin tulee tunne, että suomalainen identiteetti on edelleen samalla tavalla hiukan hukassa kuin itsenäisyyttä harjoitelleen horjuvajalkaisen Suomen vajaat sata vuotta sitten. Suomalaisuudellahan pitäisi vielä olla reilusti enemmän ikävuosia kuin varsinaisella itsenäisellä Suomen tasavallalla, kehittyihän esimerkiksi kielemme ja identiteettimme ensin Mikael Agricolan ja satoja vuosia myöhemmin muun muassa Lönnrotin sekä Aleksis Kiven käsissä. Mistä suomalaisen identiteetin alkutaipale sitten alkaakin, on tunnustettava, että jonkintasoinen väheksyntä on aina ollut kotonaan suomalaisuudessa. Tälläinen väheksyntä sekoitetaan usein nöyryyteen, joka on täysin erilainen ominaisuus. Siinä missä nöyryys on taito olla asettumatta muiden yläpuolelle, väheksyntä on ainoastaan itsensä häpeämistä - ja kyllä, hyvin suomalaista.

Maabrändityöryhmän raportti jättää kuitenkin röyhkeästi väheksymisen muille. Sen sijaan Suomen ja suomalaisten vahvuuksille tarjotaan kymmeniä sivuja tilaa. Erityisesti nostetaan esiin kolme asiaa: suomalaisen yhteiskunnan toimivuus sekä ongelmanratkaisukyky, läheinen luontosuhde ja maailman kärkiluokkaa oleva peruskoulutus. Yhteiskunnan toimivuutta edistää raportin mukaan sen epähierarkkisuus sekä ajattelun ratkaisukeskeisyys. Epähierarkkisuus onkin helppo havaita. Sosiaalinen status tai yhteiskunnallinen asema ei ole Suomessa samanlainen kynnyskysymys kuin muualla maailmassa, ja sisätiloissa sukkasillaan tepsuttelevia johtajia sinutellaan mutkattomasti. Minäkin kuulin luokkayhteiskunnasta ensimmäisen kerran historiantunnilla enkä joutunut oppimaan termin merkitystä omassa arkielämässäni. Vaikkei suomalainen yhteiskunta täysin vapaa olekaan näkymättömistä raja-aidoista ja lasikatoista, eivät ne estä liiaksi eteenpäin menemistä, jos tahtoa vain löytyy. Tällaiselle lujalle tahdolle on suomalainen nimikin: sisu.

Pahimmillaan sisukkuus voi ilmetä jääräpäisyytenä tai suoranaisena tyhmyytenä mennä siitä, mistä aita on kaikkein korkein ja lujin, kun taas parhaimmillaan sisu johtaa ratkaisukeskeisyyteen sekä ongelmien selvittämiseen neuvottelemalla, eteenpäin kun ei päästä ilman sisua, jos tiellä on esteitä. Maabrändiraportti pyrkiikin rakentamaan Suomesta "maailman ongelmanratkaisijaa". Vaikkakaan suomalaiset päättäjät eivät näyttäneet kansalle parasta esimerkkiä tällaisesta ratkaisukeskeisyydestä ja neuvottelukyvystä viime kevään venähtämään päässeissä hallitusneuvotteluissa, löytyy suomalaisista varmastikin seuraajia Martti Ahtisaarelle kansainvälisiin neuvottelupöytiin. Hiljainen periksiantamattomuus tarpeen vaatiessa, mutta myös kyky joustaa on ominaista suomalaisille ja auttaa konfliktien ratkaisemisessa sekä riitojen sovittelussa. Olemme aikaisemminkin osanneet sopeutua - siitähän kertoo jo kuuluisa lausahdus, joka osoittaa tosiasiat huomioon ottavaa, yksinkertaista ongelmanratkaisukykyä parhaimmillaan: "Emme ole ruotsalaisia, venäläisiä meistä ei tule, olkaamme siis suomalaisia".

Maabrändiryhmä nostaa yhdeksi keskeiseksi suomalaiseksi piirteeksi ja vahvuudeksi myös ihmisten läheisen suhteen luontoon. Läheisen luontosuhteen voi tosin asettaa kyseenalaiseksi, ihan jokainen suomalainen kun ei kuitenkaan vietä viikonloppujaan marjametsässä tai tunturihangilla reippaillen. Toisaalta luonnon tärkeys näkyy ainakin arvoissa, jollei käytöksessä, ja jokakesäinen kansainvaellus kesämökeille vaatimattomiin oloihin voidaan sekin todeta alkukantaiseksi kaipuuksi luontoon. On myös selvää, ettei ympäristön arvostus tarkoita enää samaa kuin 1900-luvun alussa, jolloin lähes koko kansa eli maaseudulla ja sai elantonsa sen mukaan, mitä pelto tuotti. Tuohon aikaan luonto koetteli ja palkitsi, muttei ikinä ollut yhdentekevä ihmisten elämässä. Nykyään luonnon arvostaminen ilmenee ennemminkin luonnonmukaisen tuotannon tukemisena tai satunnaisina virkistysretkinä merkityille ulkoilualueille, mutta monilla suomalaisilla on luontoon läheisempi suhde kun he tunnustavat tai tiedostavat. Jokamiehen oikeuksia on vain vaikea arvostaa, kun niitä ei ajattele oikeutena vaan itsestäänselvyytenä.

Suomen kiistattomin ylpeyden aihe on kuitenkin suomalainen peruskoulu. Vieläkään, lähes kahdentoista vuoden asiakaskokemuksella, en pysty sanomaan, miksi koulutuksemme on niin voittamaton - mutta meillä on epäilemättä käsissämme maailman ykkösresepti koulutukseen. Suomalaisessa koulujärjestelmässä näkyvät nimittäin monet vahvuutemme. Esimerkiksi tasa-arvoa on pyritty turvaamaan ensin kansakouluasetuksella, myöhemmin ilmaisella kouluruoalla sekä maksuttomalla peruskoulutuksella. Suomen taloudellinen nousu ja yhteiskunnan huikea muutos sadassa vuodessa ei olisi ollut mahdollista ilman koulujärjestelmäämme. Koulun käytävillä tulevat esiin myös monet sellaiset arvot, joita ei pidetä vielä suomalaisina vahvuuksina, mutta joiden ainakin minä haluaisin nousevan sellaisiksi. Muun muassa heikompien auttaminen ilman kyseenalaistamista on jotakin, mikä pitäisi tuoda luokkahuoneiden seinien ulkopuolelta ulos yhteiskuntaan ja yhä kilpailuhenkisempään maailmaan. Huippulahjakkuuksia on luonnollisesti tuettava ja kannustettava, mutta joskus heikoimman jaloilleen nostaminen on arvokkaampaa, myös auttajalle itselleen.

Maabrändityöryhmän raportissa puhutaan myös talkoohengestä. Paremman suomalaisuuden rakentamista voidaankin ajatella talkoina, joihin jokainen voi osallistua. Kunnon talkoohenkeen kuuluu muiden auttaminen, ahkeruus, yhteistyö ja periksiantamattomuus - kaikki ominaisuuksia, joita meiltä pitäisi löytyä. Multaiset ja likaiset kädet kertovat vain siitä, että töitä tehdään kunnolla ja tulosta syntyy. Suomen maabrändiesityksen ei tulisikaan jäädä monisivuiseksi, käyttämättömäksi talkoo-ohjelmaksi, joka unohdetaan hetken ihastelun jälkeen. Sitä vastoin sen pitäisi innostaa ja saada kaikki käärimään hihansa ylös. Sanoista tekoihin, Suomi!

Eeva-Leena Perttula
Etelä-Tapiolan lukio