Etusivu
Kirjoituskilpailu 2011
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2011
- 2011 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

3. Palkinto

Hävytön taiteilija

Uranuurtaja. Edelläkävijä. Tienraivaaja. Esitaistelija. Pioneeri. Rajojen rikkoja.
Jonkun on oltava ensimmäinen, jotta me muut voisimme seurata perässä. Jonkun on oltava erilainen, jotta me kaikki emme sulautuisi harmaaseen massaan. Metsässä uudet polut syntyvät, kun joku uskaltautuu vieraalle reitille tiheän varvukon läpi auraten mennessään kapean tien alun. Seuraavien kulkijoiden askeleet laajentavat polkua, kunnes siitä tulee vakioreitti, valtavirtaa.

Syksyllä 2003 ohikulkijat Sörnäisissä saivat ihmetellä suurta välkkyvää täytekakkua. Ja aivan kuin tässä tuikun lailla loistavassa prameaa hääkakkua muistuttavassa veistoksessa ei olisi ollut tarpeeksi hämmennyksen aihetta, pomppasi sisältä kakusta ulos nuori nainen mummoksi pukeutuneena. Kyseessä oli suomalaisen kuvanveistäjän ja performanssitaiteilijan, Mimosa Palen, ensimmäinen julkinen performanssi.

Mimosa Pale on syntynyt Turussa 1980 ja asunut Helsingissä, Birminghamissa, Porissa, Berliinissä ja Pariisissa. Tätä nykyä hän seilaa väliä Berliini – Pori. Berliinissä on ateljee Himo ja inspiroiva taiteilijaelämä, Porissa koti. Palen ansioluettelo on vaikuttava: opintoja kolmessa maassa, Britanniassa, Ranskassa ja Suomessa, sekä kirsikkana kakun päällä maisterintutkinto Helsingin Kuvataideakatemiasta vuodelta 2008. Performansseja taiteilija on ehtinyt tehdä lukuisia sekä kotimaissa Suomessa ja Saksassa että Ranskassa, Ruotsissa, Norjassa ja rapakon takana Yhdysvalloissa. Näyttelyjäkin löytyy kymmenkunta ja palkintoja pari hassua. Kun kaikki nämä pompöösit meriitit kuitenkin työnnetään syrjään, on Mimosa taiteilija, joka ihastuttaa – ja vihastuttaa.

Jos sattui liikkumaan Jyväskylän Kesän kaupunkifestivaaleilla vuonna 2009, saattoi kohdata sokerihiiren haaveunen, hattarapuun. Jos vielä karkkihammasta sattui kolottamaan, oli saapunut oikeaan paikkaan. Hattaralla itsensä päällystänyt Mimosa kutsui ihmisiä kahmimaan makeaa herkkua suihinsa, osallistumaan performanssiin. Reilussa puolessa tunnissa oli kaikki sokeri kadonnut.
Performanssitaiteen uranuurtaja Pale ei ole. Tämä taiteen muoto kehitettiin jo 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Ensimmäisen suomalaisen performanssitaiteilijan titteli ei sekään liikene. Roi Vaara, Irma Optimisti ja muut nimet ehtivät ensin. Mimosa Pale edustaa uutta performanssitaidetta ennakkoluulottomasti uudistavaa sukupolvea. Performanssilla, jota joskus happeningiksikin kutsutaan, tarkoitetaan useita eri taiteenlajeja ja –ilmaisukeinoja yhdistävää kokonaisvaltaista tapahtumaa. Se voi kestää minuuteista useisiin tunteihin ja esittäjä voi olla sooloartisti tai taiteilijaryhmä. Keskeisintä ovat ainutkertainen esitystilanne, tila ja aika, jotka luovat intiimin kontaktin yleisön ja taiteilijan välille. Taideteos tapahtuu tässä ja nyt, eivätkä hienoimmatkaan videokamerat kykene tallentamaan sen hetkessä havaittavaa kirveltävää läsnäoloa. Performanssitaide on vuosikausia toiminut kriitikkona perinteiselle materiaaliselle taiteelle. Veistos ja performanssi – kaksi vastavoimaa. Tämän käsityksen Pale on kääntänyt päälaelleen.

Viimeisin Palen näyttelyistä, yhdessä taiteilija Jukka Rusasen kanssa toteutettu Active Still Lifes Kluuvin galleriassa kuluneelta syksyltä, yhdisti vastavoimat. Jo näyttelyn nimikin on paradoksi – aktiivisia asetelmia. Näyttely oli suurimman osan ajasta kuin perinteinen näyttely, paikallaan ja muuttumaton. Asetelmat tosin olivat kaikkea muuta kuin perinteisiä, seinät oli vuorattu rakennusmuoveja muistuttavilla pressuilla ja maljakoissa puolet kukista oli kuihtunut. Yksi maljakko oli nostettu savityöläisten dreijaa muistuttavan vekottimen päälle, joka pyöri ympäri. Surrurrur. Liikkumattomuus särkyy ja performanssi alkaa. Joka ilta viikon ajan taiteilijat ja heidän kutsumansa vierailevat taiteilijat esittivät performansseja näyttelyn tiloissa. Asetelma heräsi eloon. Taiteen kiistapari, materiaalinen ja aineeton, kohtasivat. Elävä ja kuollut alkoivat hurjan tanhunsa.

Ehkä performanssin ja maalauksen ei tarvitsekaan olla toistensa vastavoimia. Niiden erilaisuudessa piilee niiden samanlaisuus. Maalaus on paikallaan, aikansa pysäyttänyt, mutta performanssin aika juoksee. Maalaukset – vaikka ihmistä kuvaisivatkin – ovat anonyymejä, performanssi henkilöityy esittäjäänsä. Molemmat ovat kiinni hetkessä. Maalaus on ikuistanut kuvaamansa hetken väreihinsä ja maanittelee katsojaa sukeltamaan maailmaansa. Performanssi vaatii läsnäoloa. Jos kääntää katseensa hetkeksi muualle tai uppoutuu ajatuksiinsa, menettää osan ainutkertaisesta tapahtumasta, jota ei koskaan pysty tismalleen samalla lailla toistamaan. Kummassakin taiteilijat ovat vanginneet jotain katoavaa: maalari siveltimen vetoihinsa, performanssitaiteilija fyysiseen läsnäoloonsa.
Mimosa Palen töissä perinteinen taide ja performanssitaide kohtaavat toisensa, kietoutuvat toisiinsa ja tukevat toisiaan. Nuoret 2009 –näyttelyssä Pale esitti performanssin Nuage. Sana tulee ranskasta ja tarkoittaa pilveä. Pale kävelee rytmikkäästi ympäri näyttelysalia, kunnes kohtaa muovipulloista kasatun pilviveistoksen. Kuin sateenvarjon hän nostaa sen päälleen ja kastuu läpimäräksi pulloista satavasta vedestä. Pilvi-veistos on osa performanssia, performanssi osa veistosta.

Pale on oiva esimerkki vähän joka suuntaan venyvästä, joka ovesta nenänsä pistävästä ihmisestä, nykypäivän l’uomo universalesta. Miksi tyytyä tekemään vain yhtä asiaa, kun voi puuhastella monenlaista? Kuvanveistäjä, performanssitaiteilija ja mitä vielä? No muusikko, sahan soittaja, Suomen sahansoiton mestari vuosikertaa 2008. Mutta miten sahaa voi oikein soittaa? Myönnetään, ihmettelin samaa itsekin. Perinteinen salskeiden kirvesmiesten saha hiotaan hampaattomaksi, soittaja paaluttaa sahan kahvan jalkojensa väliin ja taivuttelee sen terää samalla saattaen sen viulun jousella värähtelemään. Ääni nostaa kylmät väreet iholle. Se on uniikki ja kiehtova, kuten neiti Pale. Sulje silmäsi. Kuvittele eteesi Espan puiston penkki, jolla istuu kaksi tummanpuhuvaa henkilöä, nuori neiti punattuine huulineen huntu päässä ja nuori herra siistissä puvussa silinteri päässä. He soittavat, Mimosa vinkuvaa sahaa ja Valtteri helähtelevää leikkipianoa. Surumielinen valssi tuudittaa melodiaansa. Kuuntelet Mimosa Palen ja Valtteri Pöyhösen duoa La Dolce Vita di Mimosa & Valtteri.

Taiteilijan ja muusikon ammatit eivät kuitenkaan riittäneet Palelle. Hän on myös – ette ikinä arvaa – hatuntekijä, aika hassu sellainen. Toukokuussa 2010 avasi hattukauppa Himo ovensa taiteilijan Berliinin ateljeessa. ”Teekuppeja. Pretzeleitä. Leluja. Onko se hattu? Vai onko se veistos? Kukaan ei tiedä. Tärkeintä on, että se on päässä ja tekee naapurin kateelliseksi” , irvailee kaupan nettisivu. Ja millaisia hattuja Palen luomukset ovatkaan! Pieni samettinen pillerihattu, jonka laella nököttää lintunen. Valtava Marie Antoinette –tyylinen peruukki tehty kokonaan muovisista shotti-laseista. Vain mielikuvitus on rajana. Avajaispippaloissa hattuja tehtiin lähileipomon kakuista ja joka lauantai pääsevät asiakkaat valmistamaan päähineitä hattarasta. Hatuntekijä oli taiteilijan lapsuuden toiveammatti ja hän toteutti haaveensa. Uskaltaisimmepa me muutkin saman.
”Toivottavasti tuota ei ole rahoitettu julkisilla varoilla.”
”Taide on muuttunut paljon monipuolisemmaksi, sitten kultakauden.”
”Rumin ikinä näkemäni kottikärry.”

Olisi vääryyttä puhua Palesta mainitsematta hänen ehdottomasti tunnetuinta veistostaan, Mobile Female Monumentia. Työ oli taiteilijan vuonna 2007 valmistunut Kuvataideakatemian lopputyö, suuri pyörillä liikkuva häpy. Teoksen vakiopaikka oli taidemuseo Tennispalatsissa, josta Mimosa kävi sitä kolmesti viikossa ulkoiluttamassa. Yleisön reaktiot vaihtelivat huvituksesta järkytykseen. Rohkeimmat taiteilija kutsui kellimään hävyn sisään ja uudelleensyntymään. Lehdistön ”jättihävyksi” ristimä teos voitti Vuoden esteettinen teko -palkinnon ja keräsi yhtä paljon risuja kuin ruusuja. Toisten mielestä se oli feministinen kannanotto, joka haastaa kuvanveiston maskuliinisen perinteen. Toisista oli taiteilija mennyt liian pitkälle, teoksesta oli tullut abjekti, jättihävytön. Oli niin tai näin, yhdessä asiassa se onnistui – herättämään keskustelua.

Maailma on pullollaan taidetta ja sekundääri luokan taiteilijoita. Pelkkä kaunis työ jää harvoin mieleen. Pitää olla jotain särmää, jotain ristiriitaista, jotain keskeneräistä, jotain joka saa katsojan ensin irvistämään inhosta, sitten hymyilemään oivalluksesta. Parhaat työt herättävät keskustelua – erityisesti kritiikkiä. Ne eivät ole viimeistä piirtoa myöten loppuun asti mietittyjä, vaan jättävät tilaa katselijan omalle tulkinnalle. Hävyn ja muiden performanssien sekä veistosten ja hattujen voi kukin tulkita olevan kannanottoja materialismia, seksismiä ja massakulttuuria vastaan, feminismin, individualismin ja uudelleensyntymisen puolesta. Mimosalle ei se ole niin vakavaa: taide saa ja sen pitää naurattaa. Tärkeää on tulla ihmistä, katsojaa, lähelle. ”Korostan rajojen rikkomista”, toteaa uranuurtaja.

Erika Perttunen
Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu