Etusivu
Kirjoituskilpailu 2012
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2012
- 2012 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

Kunniamaininta

Mummun tyttö

On helmikuinen talvipäivä vuonna 1940. Yhdeksänvuotias tyttö on äitinsä kanssa vaihtanut junaa Iisalmen asemalla. Juna odottaa vielä asemalla, kun kuuluu ilmahälytys. Koulussa on opetettu, että junasta pitäisi poistua lähimpään pommisuojaan, mutta veturi lähteekin liikkeelle. Kaupungin ulkopuolella matkustajat poistuvat junasta ja piiloutuvat lumiseen metsään. Myöhemmin tyttö kuulee, että aseman läheinen pommisuoja on tuhoutunut.

Iisalmen asemalla on lämmintä ja aurinkoista. Lenkkeilijä venyttelee nurmikolla ja katselee meitä uteliaasti. Mummu näyttää minulle 70 vuoden takaisen pommituksen uhrien muistolaattaa. Lenkkeilijä on tullut lähemmäs, ja mummu alkaa kertoa hänelle muistoistaan. Hetkeksi asema peittyy jälleen paksuun lumeen ja pelkoon.

Sukupolvet vaihtuvat keskellä yhteiskunnan muutosta. Isoäitini eli lapsuuttaan sotien ja niukkuuden keskellä, kun taas minun elämääni värittävät alituinen kiire ja mediariippuvuus. Voin opiskella, mitä haluan ja voin matkustaa, missä haluan, mutta nuoren Suomen yhteisöllisyyttä ja naapureista välittämistä kaipaisin nykyaikaan. Vanhemmat sukupolvet ihmettelevät nuorison holtittomuutta, rikollisuutta, syrjäytyneisyyttä. Nykyvanhempien vastuuttomuutta. Elämät ehkä muuttuvat, mutta muuttuuko ihmisyys? Ajattelenko minä samalla tavoin kuin äitini? Koenko samoja tunteita kuin mummuni? Pyrinkö samanlaisiin tavoitteisiin kuin he? Sekä mummu että äiti uskovat vakaasti, että arvot opitaan perhepiiristä ja opettajilta. Kun mainitsen yhteiskunnan ja median vaikutuksen, molemmat ovat hieman kummissaan. Neljäs valtiomahti on heidän mielestään aivan uusi ilmiö tunkeutumassa kotien rauhaan ja perinteikkyyteen.

Keskustellessamme huomaamme, että erot kolmen sukupolven naisten välillä ovat todella suuret perheessämme. Minä näen maailman aivan eri tavoin kuin äitini. Toisaalta olen monesta asiasta samaa mieltä kuin mummuni, kun taas äitini muistuttaa monilta arvoiltaan jo edesmennyttä isomummuani. Päällimmäisenä korostuu uskonnollisuuden ja käytännöllisyyden vuorottelu sekä samaa tahtia vaihteleva konservatiivisuus ja liberaalius. Käyttäytyvätköhän arvomallimme kuten geenit, jotka voivat piillä DNA:ssa useita sukupolvia, ennen kuin tulevat jälleen esille? Keksimme ymmärrettävämmän selityksen: Olemme kukin omaksuneet arvomme isiltämme, jotka ovat monessa suhteessa olleet äitiemme vastakohtia. Ihmeellistä sinänsä, sillä äidit ovat viettäneet kotona paljon enemmän aikaa kuin työssä käyneet isät. Liekö äitiemme arvoissa ollut jotain niin väärää, ettemme ole niihin kasvaneet?

Lapsena mummu vietiin usein kirkkoon, mutta hän muistaa monesti alkaneensa itkeä, kun pappi saarnasi kiihkeästi syntien tuomiosta. Uskonnon ankaruus oli kauheaa lapselle. Varmasti siksikään ei mummu ole kokenut tarvetta löytää uskontoa, vaan arkielämästä selviäminen on aina ollut ensisijalla. Hän on kiinnostunut luonnontieteistä, joten Jumala tuntuu etäiseltä. Waarini puolestaan oli tunneihminen, ja hänen uskonnollisuutensa vaikutti äitiini mummun käytännönläheisyyttä vahvemmin. Äidin lapsuudenperheessä kaikki suhtautuivat uskontoon myönteisesti: veli kävi pyhäkoulussa, ja äiti luki lasten kanssa iltarukoukset perinteitä kunnioittaen. Jumalanpalveluksissa perhe kuitenkin kävi vain silloin tällöin. Äidin mielipiteistä heijastuu vahva kristillinen oppi. Kysymykseen ”Mitä tarkoitetaan arvoilla?” kuuluu vastaus: ”Kymmenen käskyä ja koti, uskonto, isänmaa.”

Sukumme uskonnollisiin perinteisiin kuuluu Voitto Viron joululevy, joka on kuunneltu joka joulu jo vuosikymmenten ajan. Muistan lapsuutenikin jouluista sen, miten piti hiljentyä ja kuunnella jykevällä äänellä laulettua Jouluyö, juhlayö -virttä sekä ilosanoman rauhallista ylistystä. Saman muistaa jo äiti omasta lapsuudestaan. Lopuksi luemme jouluevankeliumin, minkä jälkeen tulee joulupukki. Pikkutyttönä tylsän joululevyn kuunteleminen ei miellyttänyt minua lainkaan, sillä odotin vain malttamattomana pakanallisväritteistä joulupukkiperinnettä. Nuorempana pidinkin uskonnollisuutta ja pitkäveteisyyttä lähes synonyymeinä.

Olin kauan ihmetellyt uskonnon tärkeyttä, joten eräänä aamuna matkalla esikouluun sanoin äidille: ”Mä en taida sittenkään uskoa Jumalaan.” Äiti järkyttyi ja sanoi, että kannattaa uskoa. Vastaus kelpasi minulle silloin, mutta myöhemmin aloin jälleen kyseenalaista vanhemman sukupolven oppeja. Miksi kannattaa? Tuo pohdiskelu on auttanut minua löytämään sen, mitä uskonto minulle merkitsee. Kristinusko on tärkeä perinne, kulttuurinen piirre. Oman, oikean uskonnon ei kuitenkaan kuulu olla yhteisöllistä, kuten satojen miljoonien kannattajien maailmanuskonnot. Niiden asettaminen paremmuusjärjestykseen on mahdotonta, sillä ne ovat kaikki yhtä oikeassa – yhtä väärässä. Uskonto on elämänfilosofia, se on henkilökohtainen kokemus siitä, miten juuri minun kuuluu elää. Olen varma, että kaiken taustalla on oltava liikkeellepaneva voima, mutta sillä, mikä se on ollut, ei ole mitään merkitystä, koska alku on miljardien vuosien takainen tapahtuma, pikemminkin sattumus. Kuten mummukin, luotan järkeeni vahvemmin kuin tunteisiini. Ne eivät tietenkään sulje toisiaan pois. Olen rakentanut raa'alla johdonmukaisuudella kaavan, joka selittää juuri minulle riittävän tieteellisesti kaiken, mihin uskonnot kautta aikain ovat etsineet vastauksia. Ei mikään olekaan yksinkertaisempaa kuin maailman synty, ei mikään luonnollisempaa kuin kuolemanjälkeinen elämä. Teoriani eivät juurikaan ohjaile elämääni, vaan ne ovat paremminkin filosofisia virikkeitä ajankuluksi.

Suhde vanhempiin on etääntynyt sukupolvien myötä. Mummu, joka oli ainoa lapsi, kertoo äitinsä olleen hänen paras ystävänsä. Äitini taas oli jo nuorena sitä mieltä, että vanhempien kuuluu olla auktoriteetteja, eikä suinkaan kavereita. Minullekaan vanhempani eivät ole kavereita, mutteivät liioin auktoriteettejakaan. Vaadin tiedostamattani vanhemmiltani ajatustenlukutaitoa. Jos he eivät ymmärrä, mitä yritän epämääräisellä murahduksellani sanoa, vika on heissä. Olen kasvanut vahvasti nykynuorison malliin, jossa ystäville kerrotaan kaikki ja heitä ymmärretään, mutta vanhempiin suhtaudutaan kuin pakolliseen pahaan. ”Ei äidille tietenkään kaikkea kerrottu”, myöntää tosin mummukin.

Mummulle annettiin lapsena vitsaa, jos hän valehteli. Hän on kiitollinen äitinsä hellällä kädellä antamasta rangaistuksesta, sillä se opetti rehellisyyteen ja hyvään toveruuteen. Hänestä on erikoista, että nykyään ruumiillinen kuritus on kasvatusmenetelmänä kielletty. Lapsi unohtaa nopeasti fyysisen kivun, mutta oman vanhemman suutuspäissään sanomat sanat voivat jättää arven loppuiäksi.

Huomaan, etteivät monet mielipiteeni vielä ole vakiintuneet. Vielä jokin aika sitten kummastelin korkeintaan lasten ylisuojelua. Opettaja voi saada pahoinpitelysyytteen, vaikka hän vain puuttuisi oppilaidensa väliseen tappeluun. Mummun kanssa juttelu herätti kuitenkin miettimään asiaa myös lapsen kannalta. Olisinhan paljon mieluummin saanut muutaman kevyen vitsaniskun kuin jäänyt murehtimaan haukkuja ja seuraavan viikon Pikku Kakkosten katsomiskieltoa. Väärin tekemiseni vain kertautui, kun seurasin lastenohjelmia salaa ovenraosta.

Kaikki ihmiset ovat nuorina liberaaleja yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät heidän arvonsa ja mielipiteensä ole vielä muotoutuneet pysyviksi. Kaikki uusi tuntuu hyvältä ja oikealta, sillä siihen liitetään oppiminen ja kehittyminen. Vakaus ja pysyvyys ei houkuta nuoria, jotka tarvitsevat vapautta itsensä löytämiseen. Koen päässeeni viime aikoina hyvin lähelle itseni tunnistamista, vaikken uskokaan, että etsiminen ja epävarmuus ikinä loppuu. Tiedän, mitä arvostan tämänhetkisessä elämässäni, tiedän, mitä tavoitteisiini pääsy vaatii ja tiedän, miten ja milloin löydän selvyyttä suurimpiin jäljellä oleviin kysymysmerkkeihin. Ajatukseni tuntuvat niin selkeiltä, etten tunnista enkä tunnusta niiden ristiriitoja. Olen päättänyt, etten tuomitse niitä, jotka toimivat oman moraalikäsitykseni vastaisesti. Päättänyt. Nuoruuden jyrkkyyttä ja suuria luuloja omasta aikuisuudesta. Voin esittää ulospäin ymmärtäväistä ja laupiasta, vaikka syvään juurtuneille vaistoille en todellisuudessa mitään voi.

Äidin ja mummun kanssa olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että nuorena ihminen on myös individualisti. Oman edun ajattelu on yksi ihmisen synnynnäisistä ominaisuuksista, joita vain harvat kykenevät hallitsemaan. ”Ihmisellä on vahva itsesuojeluvaisto. Vanhemmiten oma etu väistyy ja yhteinen hyvä korostuu, kun ottaa vastuun omasta perheestä”, äiti miettii. Se mistä minä huolehdin, on tämä hetki ja oma tulevaisuus. Kun saan lapsia, heidänkin tulevaisuutensa tulee minulle tärkeäksi. Ajatus tuntuu kuitenkin vielä niin etäiseltä ja erikoiselta, etten kykene hahmottamaan, mitä maailman tulevaisuus seuraavalla vuosisadalla voisi minulle merkitä. Eikö kuoleman hetkellä kaikki, mikä tähän maailmaan jää, tule olemaan yhdentekevää? Huono omatunto esimerkiksi ympäristöasioista on siksi turhaa. Lapsemme syntyvät maailmaan, joka on erilainen kuin meidän. Meidänkin maailmamme on ollut erilainen kuin vanhempiemme. Ja oikein hyvin olemme tähän asti selvinneet.

Äiti tietenkin olisi halunnut, että opin juuri hänen arvonsa. Vaikein tilanne syntyi kuitenkin siitä, että äiti ja isä ovat kuin yö ja päivä. Äiti ei haluamassaan määrin ole voinut hehkuttaa uskontoa, isänmaata ja muita konservatiivisia arvoja, jottei loukkaisi isän yhtäläistä oikeutta arvojensa opettamiseen. Olen saanut ottaa mallia molemmista vanhemmistani ja rakentaa itse oman maailmani. Osin yhteiskunnan ja median myötävaikutuksesta olenkin omaksunut enemmän isän vapaamielisyyttä ja järjestelmällisyyttä, mutta myös äidin vahvan arvostuksen kunniallista ja paheetonta elämäntyyliä kohtaan. Vanhempani näkevät arvoistani useimmiten ne, jotka ovat selvästi tulleet perheen ulkopuolelta. Ajatuksistani yksilön itsenäisyys, maailmankansalaisuus ja auktoriteettien väheksyminen nimittäin herättävät eniten kiistoja välillemme. Oikeutetustikin äiti epäilee nykynuorison moraalikäsitystä teennäiseksi: ”Haluavatko lapset kapinoida vanhempiaan vastaan, ja vasta vuosikymmenien kuluttua ymmärtävät kotona saamansa kasvatuksen oikeellisuuden?” Minäkin toivon, mutten uskalla uskoa, että omat lapseni aikanaan omaksuvat liberaaliuden, vahvan työmoraalin, rehellisyyden ja aitouden.

Veera Nissi
Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu