Etusivu
Kirjoituskilpailu 2012
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2012
- 2012 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

2. Palkinto

Huone numero kolmetoista

Ruokakärryn vasen etupyörä vemppasi. Etupyörästä lähtevä rasittava kitinä kaikui autiossa käytävässä. Muuten joka puolella oli täysin hiljaista. Koko rakennus tuntui hengettömältä, avian kuin kaikki energia olisi imetty pois. Käytävän kattovalo räpsyi Iuoden aavemaista tunnelmaa. Valosta oli valitettu talonmiehelle yli viikko sitten, mutta kukaan ei ollut siltikään korjannut sitä. Oli kuulemma niin paljon muutakin hommaa.
Hoitaja pysäytti ruokakärryn huoneen numero kolmetoista eteen. Kun etupyörän vinkuna oli lakannut, joka paikassa tuntui oudon hiljaiselta. Huoneessa kolmetoista asui yli kahdeksankymmentä vuotta vanha mies. Hän kuului siihen ikäluokkaan, joka oli sodan aikana ollut rintamalla. Vaikka mies yritti parhaansa mukaan peittää sodanaikaisia traumojaan, hänestä saattoi silti huomata säpsähtelyä ja avointa kauhua, jos jostain lähettyviltä kuului kova pamaus.

Tässä ammatissa näki paljon, niin ihmisiä, mutta myös heidän tarinoitaan. Yleensä jako oli melko mustavalkoinen; oli niitä, jotka istuttivat hoitajat vuoron perään sängyn vieressä olevalle tuolille kuuntelemaan tarinoita sodasta ja pula-ajasta. Tällaiset potilaat näyttivät yleensä apeilta ja ahdistuneilta, kun hoitaja joutui tietyn ajan kuluttua nousemaan ja jatkamaan kierrostaan. Toisaalta oli niitä, jotka eivät koskaan puhuneet. Kysyttäessä sai vastaukseksi vain nyökyttelyä tai vaimeita murahduksia. Huoneen numero kolmetoista herra kuului tähän jälkimäiseen, murahtelevaan ja hiljaiseen ryhmään.

Hoitaja avasi oven. Huoneen ainoa asukki istui ikkunan edessä, selkä ovelle päin. Siinä hän tuntui istuvan päivät pitkät, aivan kuin vahtien pihan tapahtumia. Miehen kuulo oli huono, mutta jokin asennon jäykkyydessä ja huonetta kiertelevässä ilmapiirissä kertoi, että hoitaja oli huomattu. Hoitaja laittoi ruoan valmiiksi tarjottimelleja jäi odottamaan.

Vanhus ikkunan edessä Iiikahti. Hän joko kuuli tai aisti sen, että ruoka oli laitettu
valmiiksi. Erittäin jäykästi mies nousi tuolilta ja asettui tärisevien jalkojensa varaan. Nykivin askelin hän lähti sänkyä kohti, samalla nojaten vanhaan, kuhmuraiseen kävelykeppiinsä. Vanhus horjahti hieman ja aivan tiedostamattaan hoitaja otti muutaman askeleen lähemmäsja kohotti kätensä, valmiina antamaan tukea. Mies ei sitä kuitenkaan hyväksynyt. Hän murahti vihaisesti ja huitaisi kädellään, viitaten hoitajan ja hänen avunantonsa kintaalla. Miehen silmät Ieimusivat päättäväisyyttä, kun hän jatkoi kävelyään yksin omalle vuoteelleen. Hoitaja näki, kuinka vaikeaa käveleminen oli, mutta silti vanhus halusi selviytyä siitä itse. Omalla tavallaan hoitaja oli vaikuttunut; vuodeosastolla harvoin näki enää noin päättäväisiä ja vahvoja ilmeitä. Useimmat olivat jo hyväksyneet ajatuksen, ettei kaikkea pystynyt enää hoitamaan itse. Tosin tämä mies oli poikkeus melkein kaikessa. Avunantaja sai päälleen mulkoilua ja vihaisia katseita, oli kyse sitten syömisestä, kävelemisestä tai vaikka ristisanatehtävästä.

Hoitaja katsoi, kuinka vanhus nousi vaikean näköisesti sängylle ja veti ruokatarjottimen itselleen. Tietäen, kuinka epämukavalta syöminen tuntui jonkun tarkkaillessa, hoitaja antoi katseensa kiertää huoneessa numero kolmetoista. Jokainen asukki toi jotain henkilökohtaista omaan huoneeseensa. Joku saattoi kasata pienelle pöydälle koko omaisuutensa; kissojen valokuvat, posliinikupitja ison kasan kirjoja ja lehtiä. Tämä huone oli kuitenkin poikkeus. Mitään muuta henkilökohtaista ei ollut näkyvillä paitsi pienet, halkeilleet kehykset. Kehyksien sisällä oli kuva pienestä tytöstä, joka nauroi hampaaton suu ammollaan.

"Pojantyttäreni”, vanhus sanoi hiljaa kuivalla äänellä huomattuaan, mitä hoitaja katsoi. Tuntui kuin miehen ääni olisi voinut katketa keskeltä poikki, kuivua kokoon. Aivan kuin ääni nyt kostaisi sen, ettei sitä ollut pitkään aikaan käytetty. Jokainen sana oli ponnistelun takana.

"Suloinen tyttö", hoitaja sanoi hieman hämmentyneenä. Yleensä tämä mies ei aloittanut yhtäkään keskustelua oma-aloitteisesti. "Onko hän käynyt katsomassa sinua?"

Hoitaja tiesi vastauksen, ennen kuin mies ehti edes vastata. Jokin vanhuksen
olemuksessa käpertyi kokoon ja kääntyi sisäänpäin. Silmissä hetki sitten loistanut tuli sammui ja muuttui jääksi, joka kylmetti koko huoneen. Huoneessa vallitseva hiljaisuus tuntui hiljaiselta ja painostavalta. Jostain kaukaa kuului ilmanvaihdon sähköinen hurina. Vasta nyt, täydessä hiljaisuudessa hoitaja huomasi, kuinka kovaa ääntä se piti. Hiljaisuuden yhä jatkuessa hurina koveni ja alkoi särkeä hänen korviaan.

"En ole nähnyt häntä seitsemään vuoteen. Muuttivat Saksaan. Poika perusti firman, joka myy poria. On töissä kaksikymmentäkuusi tuntia vuorokaudessa, menestyjä tahkoo rahaa. Ahkera poika", vanhus kertoi hiljaisella ja halkeilevalla äänellään. Tärisevin käsin hän tarttui vesilasiin ja kumosi sen kurkkuunsa. Mies yskäisi muutaman kerran ja ääni tuntui kulkevan paremmin. Vaikka vanhuksen ryhti oli Iysähtänytja palo silmistä kadonnut, ylpeys, jonka oman pojan menestys sai aikaan, hohkasi ympäri huonetta tehden siitä edes hieman valoisamman.

"Eivätkö he ole käyneet Suomessa seitsemään vuoteen?" hoitaja kysyi.
”Käyvät toki, kaksi kertaa vuodessa. On vain niin paljon kiirettä, pitää hoitaa kirjanpito ja nähdä kavereita", vanhus sanoi. Äänestä kumpusi läpi apeus ja suru, vaikka vanhus yritti selvästi peitellä niitä. Hoitaja ei tiennyt, mitä sanoa eikä miten lohduttaa. Ja vaikka hän olisikin tiennyt, sanat olisivat takertuneet kurkkuun, jääneet suuhun pyörimään, eikä yksikään olisi tullut kokonaisena ulos.

"Haluatko, että soitan pojallesi?" hoitaja sai lopulta koottua klrjaimetja sanat yhteen. Vanhus tuhahti tarkoittaen, ettei kaivannut säällä. Hän tuntui tajunneen, kuinka paljon oli tullut puhuneeksi. Mies nousi pois sängyltä, otti jälleen tukea kuhmuraisesta kävelykepistään ja lähti horjuen kohti sitä suoraselkäistä tuolia, joka oli asetettu ikkunan ääreen. Hän ei sanonut enää sanaakaan eikä edes hätkähtänyt, kun huoneen ovi kolahti kiinni.

Huoneen numero kolmetoista ulkopuolella hoitaja seisoi hetken paikallaan eikä kiinnittänyt huomiota edes kattovaloon, joka räpsyi entistä kiivaammin. Hän lähti työntämään ruokakärryjä seuraavaa huonetta kohti ja päätti, että sopivan tilaisuuden tullen hän soittaisi puhelun Saksaan.

Sanna Takalampi
Nurmon lukio