Etusivu
Kirjoituskilpailu 2012
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät

Kilpailun tulokset 2012
- 2012 voittajat

Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto

3. Palkinto

Kieli, kulttuuri ja globalisaatio

Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella tehtiin tutkimus Lauri Viidasta, suomen kielen virtuoosista ja uudistajasta. Tutkimuksen kielenä oli englanti, sillä se on nykyisin yliopistojen kieli. Globalisaation aikakaudella pieni suomen kieli on joutunut ahtaalle. Vaikeuksia on toki kohdattu ennenkin, ruotsalaiset halveksuivat idän metsäläisten kummallista kieltä jo piispa Henrikin aikoihin, ja kielimuuri oli yksi syy siihen, miksei Suomea juuri kehitetty Ruotsin vallan aikaan. Äidinkielemme nousukausi alkoi Venäjän vallan alla, kun suomi sai virallisen kielen aseman. 1800- ja 1900-lukujen taite oli kansallisuusaatteen aikaa, jolloin myös suomen kieltä arvostettiin ja sitä haluttiin vaalia. Suomalaiset saivat mahdollisuuden opiskella yliopistossa omalla kielellään, ja vähitellen suomen kieli saavutti valta-aseman myös virkakielenä. Nyt näyttää siltä, että Suomen kielen tila on jälleen kääntymässä huonompaan suuntaan.

Englanti on syrjäyttänyt suomen kielen paitsi yliopistoissa myös suuryrityksissä. Suomalaiset puhuvat työpaikalla toisilleen englantia, ja englannin rinnalle on tulossa myös venäjä. On hyvä että globalisoituvan maailman vaatimuksiin vastataan laajalla kielitaidolla. Samalla kuitenkin tuntuu, että oma äidinkielemme jää sivurooliin, pelkäksi arkisen kanssakäymisen välineeksi. Pyrimme virheettömään englantiin ja täydelliseen brittiaksenttiin, mutta kadotamme oman kielemme tajun.

Koulun välituntikeskusteluista saa sen käsityksen, että äidinkielemme ei yksinkertaisesti kiinnosta. Käytävillä manataan pilkkusääntöjä, kielioppia kutsutaan ”vieraaksi kieleksi” eikä suomen kieltä arvosteta yhtä paljon kuin englantia. Tuntuu että me nuoret häpeilemme suomalaisuuttamme ja kielemme poikkeavuutta Euroopan valtakielistä. Suomi kuulostaa kankealta ja muistuttaa menneisyydestämme peräpohjolan metsäläiskansana. Englanti on sopiva pakopaikka, englannin sanoja ujutetaan omaan puheeseen antamaan säväytystä tylsän suomen lomaan. Ehkä ulkomaiset kielet ovat myös sopivan tuntemattomia. Ne ovat kuin vieraita, joista ei ole nähnyt huonoja puolia ja jotka siksi tuntuvat mukavammilta ja fiksummilta kuin omat perheenjäsenet.

Suomen kielen heikkenevä merkitys opiskelu- ja työelämässä vähentää motivaatiota opiskella äidinkieltä; suomea ei koeta tärkeäksi. Toinen vieraannuttava tekijä on kielellisten virikkeiden väheneminen: kirjoja ei lueta ja sanomalehden suosio laskee. Ihmisillä ei ole halua lukea samalla tavalla kuin ennen, tietokoneet ja älypuhelimet saavat kirjan tuntumaan tylsältä. Viime kesällä vinkkasin tutulleni erästä mainiota romaania. Hän oli kirjasta kiinnostunut, mutta sanoi ettei halunnut tuhlata lomaa lukemiseen, hän kuulemma halusi rentoutua. Internetin ja rajattoman tiedonvälityksen maailmassa perinteinen painettu sana oli kaverilleni hidas ja työläs. Painettu sana tuntuu nykymaailmassa vanhanaikaiselta.

Kiihtyvä elämäntahti on toisaalta luonut uudenlaisia kielenkäytön muotoja: Facebookin, Twitterin ja blogikirjoittamisen myötä sosiaalinen kielenkäyttö kukoistaa.  Internet saattaa kuitenkin köyhdyttää kielen tajua, sillä nettikieli on erilaista kuin huolella mietitty kirjoittaminen. Puhe- ja kirjakieli sekoittuvat ja samoin sekoittuvat myös suomi ja vieraat kielet. Tarkoitus ei ole kirjoittaa taidokkaasti tai taiteellisesti, vaan saada mahdollisimman suuret ihmisjoukot liikkeelle, keskustelemaan asioista. Tällöin kysymys ei ole siitä, miten sanoo, vaan mitä sanoo. Kirjakielellä ja huolitellusti kirjoitettu Facebook-päivitys voisi olla jopa outo. 

Hyvään kielenhallintaan tarvitaan hyvää luku- ja kirjoitustaitoa. Nämä taidot opitaan pitkälti hyvää kielenkäyttöä lukemalla ja kuulemalla. Tällaista kielenkäyttöä on netissä valitettavan vähän. Huolimaton nettikirjoittelu, jossa usein unohdetaan ilmaisu  pelkkään sisältöön keskityttäessä, ei tarjoa samanlaista inspiroivaa ja esimerkillistä kielenkäyttöä kuin kirjallisuus. Netissä tekstiä ei oikeastaan edes lueta, sitä vain silmäillään. Internet on hyvä väline viestintään ja mielipiteiden ilmaisuun, mutta kun sähköinen ja hahmoton hälinä valtaa yhä suurempia alueita elämästämme, köyhtyy kielemme taju ja kieleltä katoaa syvyys.

Kielten oppitunneilla olen monesti toivonut, että maailmassa olisi yksi kieli, jota kaikki puhuisivat äidinkielenään. Tällaisesta kielestä on ilmeisesti ennenkin haaveiltu, sillä 1800-luvun lopulla Keski-Euroopassa kehitettiin esperanto, kieli, joka olisi helppo oppia ja jota kaikki osaisivat puhua. Vaikka esperantoa harrastetaan jossain määrin edelleen, ei siitä koskaan tullut sellaista yleiskieltä, joksi sitä kaavailtiin. Suuri syy tähän epäonnistumiseen oli äidinkielisten esperanton puhujien puuttuminen; keinotekoisen kielen puhujille ei kehity kielen tajua, sillä kielen ympärille ei ole rakentunut kulttuuria. Esperanton kohtalo kertoo siitä, että kieli ei voi olla pelkkä kommunikaation väline, vaan sillä täytyy olla myös henkinen puoli.

Kun englanti ja muut valtakielet vähentävät suomen kielen merkitystä ja Internet köyhdyttää kielellistä kulttuuria, suomi on vaarassa kuihtua pelkäksi arkisen kommunikaation välineeksi, jolla töksäytetään asiat sen enempää miettimättä. Suomea puhutaan varmasti tulevaisuudessakin, suomella ei ole samanlaista katoamisen pelkoa kuin esimerkiksi saamen kielellä. Eri asia on kuitenkin se, millaista suomen kielen käyttö tulevaisuudessa on. Vahvalla kielellä täytyy olla juurensa koko yhteiskunnassa: opiskelussa, työelämässä ja kulttuurissa. Olisi hienoa jos tulevaisuudessa voisimme lukea vielä omalla äidinkielellämme Lauri Viidasta, miehestä joka runossaan kirjoitti: ”Kieli on, sopii sanoa.”  

 

Antti Rönkä
Lahden yhteiskoul
un lukio