Etusivu
Kirjoituskilpailu 2015
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät
Kilpailun tulokset 2014
Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto
 
 
 
 
 
 

 

Vanhan esineen tarina

Aurinko levittää iltaruskonsa viimeiset sävyt vielä päivällä niin kauniisti kimaltaneen järven pintaan. Harjaan hampaitani puolihuolimattomasti mökkilaiturilla Nalle Puh -pyjama päälläni – en malta keskittyä. Ajatuksissani keskityn polskuttelemaan illan tummentamaan veteen pieniä vesipatsaita. Päähuomioni vie kuitenkin sylissäni oleva kirja. Sen paksut, puiset ja käsin kauniisti koverretut kannet istuvat napakasti pienen pojan reisillä. Yritän parhaani mukaan ikuistaa siskoltani lainaamillani Stabiloilla sen kauniin kellahtaneille sivuille päivän parhaat sattumukset. Ukin grillille väritän vielä yhden makkaran - söimmehän me niitä varsin monta. Vielä päivämäärä ensiluokkalaisen hatarilla ja vakiintumattomilla numeroilla oikeaan ylänurkkaan – nyt se on valmis. Pian punaisen pirtin ovi avautuu ja sisältä kuuluu isoäitini lämmin ja karhea ääni: ”Nukkumaan!” Muistan, että huomenna minulla on aikainen herätys: loman loppuessa vaarillani on aina ollut tapana kyyditä minut ja siskoni jo aamuvarhaisella violetilla Mondeollaan Hämeenlinnan päärautatieasemalle ja sieltä InterCityllä kotiin. Saan mummiltani hyvänyönsuukon ja pian olen tiiviisti peiteltynä vintin vierassänkyyn – nukahdan viikon muistot kainalossani.

Olen ollut tämän lammilaisen mökkipitäjän vakituinen vieras jokaisena elämäni kesänä. Pitkiin aikoihin en kiinnittänyt tuohon mummuni ja pappani mökin tuvan uunin päällä levänneeseen kirjanmöhkäleeseen mitään huomiota, kunnes lukemisen taidon saavutettuani yritin kunnianhimoisesti saada jotakin selvää sen antiikkisen näköisistä, omasta mielestäni varmaankin sulkakynien aikakaudella kirjoitetuista teksteistä. Se oli mökin vieraskirja. Eräänä iltana isoäitini suostui hetken manguttuani jättämään Tuomas Veturin syrjään ja sen sijaan lukemaan minulle noita lakattujen puukansien sisällä piileviä tekstejä. Petyin aluksi, koska nuo maagisen näköiset koukerot eivät kertoneetkaan huikeita tarinoita prinsseistä ja lohikäärmeistä, vaan lyhyin lausein tavallisten ihmisten elämästä. Jännittävää kuitenkin oli, että ihmiset, joiden olemassaolosta en ollut ikinä kuullutkaan, osasivat viitata aivan samoihin mökin salapaikkoihin, jotka itsekin tiesin olevan olemassa. Tuona iltana päätin jakaa omatkin mökkiseikkailuni kirjan vielä lukuisille tyhjille sivuille. Tämän tavallisen vieraskirjan merkitys on kasvanut minulle lapsuuteni ja nuoruuteni aikana suuremmaksi kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

Aku Ankan ohella tämä kirja on opettanut minua ilmaisemaan itseäni. En halunnut jäädä kauniisti kirjoitetuille muinaisteksteille toiseksi, joten harmaantylsällä lyijykynällä kirjoittaminen ei käynyt. Sen sijaan halusin tehdä muistoni värikkäillä tusseilla. Niillä kirjoittamaani en voinut enää jälkeenpäin muuttaa, joten ennalta suunnittelusta tuli kaiken hyvän lähtökohta. Ylpeänä olen huomannut jälkeenpäin, kuinka tusseilla tekstin päälle tehdyt suttaukset ovat vähentyneet sitä mukaa, kun päivät ja viikot ovat kertyneet vuosiksi. Ensimmäistä kertaa minun aikakaudellani kirja sai myös sivuilleen kauniita kuvia mökkimaisemista sekä mummista kääntelemässä muurinpohjalettuja kokemuksen tuomalla varmuudella valurautapannun ääressä. Tunnen merkityksellisyyttä: ajattelin usein tyytyväisenä, kuinka ikävystyttävän näköiseksi kirja olisikaan jäänyt ilman minua.

En uskalla edes kuvitella, mitkä kaikki muistot olisivat jo kadonneet muistini synapseista ja muista kemiallisista koukeroista, jos en saisi niihin vuosi toisensa jälkeen palata kirjan sivuilla. Esimerkiksi tieto siitä, että seitsemäs päivä heinäkuuta vuosikymmen taaksepäin napostelin tyytyväisenä kylmiä pinaattilettuja laiturin rantatuolilla, rauhoittaa ihmeellisellä tavalla. Se on muisto, jolla voin huvittaa itseäni ja palata arjen kiireiden keskeltä hetkeksi jonnekin kauas pois nuoremman minäni seuraksi. Ehkäpä sitä voisi nykypäivän hienojen käsitteiden avulla kutsua mielentäyteisyyden tavoitteluksi. Onneni on ollut myös se, että mökin vieraskirja on ollut kuin suorastaan pienelle kärsimättömälle pojalle räätälöity päiväkirja: siihen ei tarvitse sitoutua kuin muutamaksi viikoksi koko vuoden aikana, ja siksi magia suhteessamme on säilynyt. Kymmenvuotiaana yritin pitää päiväkirjaa kotonakin, mutta en kestänyt kovin kauaa: äitini Tiimarista ostama ja koirilla kuvitettu kirja sai jäädä kellarin kirjahyllylle tekemään tuttavuutta pölypallojen kanssa muutaman viikon selostuksien jälkeen.

Minusta on ollut sykähdyttävää ajatella, kuinka läheltä jo aiemmin 1900-luvulla nuoruutensa päiviä viettäneiden ihmisten elämää olen saanut vieraskirjan sivuilla seurata. Tiedän esimerkiksi, että kaksi vuotta ennen syntymääni mökillä vieraillut isovanhempieni tuttavaperhe kävi soutelemassa järvellä sillä samaisella soutuveneellä, jolla me nykyisin virvelöimme ukin kanssa särkiä ja ahvenia. Olin myös hämmentynyt saadessani lukea, että mökin katoksen alla, nykyisen vattupuskan paikalla, sijaitsi ennen keinu. Muistan olleeni välillä jopa hiukan mustasukkainen siitä, kuinka nämä tuntemattomat pitivät rakkaassa kesäkodissani hauskaa, ennen kuin minä olin edes päässyt näkemään elämää synnytyssalin seinien ulkopuolella. Olen myöhemmin ymmärtänyt tämän saman kirjan sivuille vuosi kerrallaan, eri ihmisten näkökulmista ja kynistä piirtyneiden tarinoiden arvon. Ne ovat kaikki yhdessä vähitellen luoneet mökille, pihamaalle ja koko pitäjälle menneisyydestä kumpuavan jatkumon ja identiteetin. Tämän ymmärtäminen on saanut minut arvostamaan ja ymmärtämään paremmin historian luonnetta: minun muistoni eivät ole irrallisia, vaan ne ovat nivoutuneet osaksi suurempaa, ikuista tarinaa.

Tämän vanhan vieraskirjan elämä on selkeästi kulkenut sykleissä. Talvet se on hytissyt lämmittämättömässä pirtissä pinossa muiden kirjojen kanssa. Kesän tultua se on toivottanut tervetulleeksi innostuneet lomalaiset lepopäivien viettoon. Näistä kauniista kesäpäivistä ja niiden riennoista aina juhannuskokoista hellepäivien tikanheiton mestaruuskisoihin se raportoi päivä päivältä aina useimmiten elokuun viimeisille päiville asti. Tämä kauniisti kansista koverrettu ja nahkaremmillä sinetöitävä kirja on vuosi toisensa jälkeen kohdannut eri aikakausien suomalaiset lomailijat, jotka haluavat esittää lämpimät kiitoksensa mökin isäntäväen vieraanvaraisuudesta. Se on kohdannut myös minut. Myös minä olen avautunut sille ja kertonut sen sivuilla kaikki lapsuudenkesieni kohokohdat kaikkia yksityiskohtia myöten. Minäkin olen siis oikeastaan vain osa tätä historiallista jatkumoa. Ensijärkytyksen jälkeen olen siitä ylpeä.

Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea tämä uskollinen vieraskirja saakaan vielä oppia uransa aikana. Kellastuneita tyhjiä sivuja on vielä jäljellä. Ehkä minunkin lapseni vielä jonakin päivänä kirjoittavat sen sivuille, kuinka mukavaa oli polskia Selkjärven kädenlämpöisessä rantavedessä ja pyydystää vesimittareita pesuhuoneesta pihistetyllä muovikauhalla. Vieraanvaraisuus sen sivuilla kuitenkin on aina näkynyt, ja toivottavasti niin on myös tulevaisuudessa. Lammille avattiin juuri uusi turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus. Aika näyttää, ilmestyisikö elämäni kirjan sivuille jonain päivänä vaikkapa arabiankielistä tekstiä.