Etusivu
Kirjoituskilpailu 2015
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät
Kilpailun tulokset 2014
Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto
 
 
 
 
 
 

 

Vanhuuden kohtaaminen saa katsomaan ihmisen sisintä

Mitä ensimmäisenä näemme, kun katsomme ihmistä? Kiinnitämmekö huomiomme ensin ulkonäköön vai olemukseen, vai syntyykö kuvamme hänestä pukeutumisen, sukupuolen tai itseilmaisun perusteella? Mikä tahansa näistä vaikuttimista saattaa olla huono tai harhaanjohtava, ja menee kauan, ennen kuin ensivaikutelman alta näkee ihmisen sellaisena, kuin hän on. Mutta mitä jos emme vaivaudu luomaan ensivaikutelmaamme edes minkään edeltävän seikan perusteella, vaan muodostamme virheellisen kuvan yksinkertaisesti luottamalla sokeasti ennakkoluuloihin? Valitettavasti moni meistä sortuu tähän joka päivä, erityisesti heidän kohdallaan, joita nimitämme vanhuksiksi. Kohdatessamme vanhan ihmisen tuskin kiinnitämme huomiota hänen pukeutumiseensa, hoitajan aamulla valitsemaan virttyneeseen villamyttyyn tai hänen katkonaiseen puheeseensa, joka ei ehdi alkua pidemmälle, kun jo itse kiirehdimme tulkkaamaan keskeneräistä lausetta välttääksemme kiusallisen yksinpuhelun. Me näemme vain sen, mitä olemme oppineet näkemään: vanhuuden.

En ollut kapeakatseisuudessani yhtään parempi astuessani osastoni kynnyksen yli valmiina ensimmäiseen työpäivääni palvelutalossa. Rehellisesti sanoen hermostunut jännitykseni ei ainakaan helpottunut, kun astuin sisään hämärään, kaikuvaseinäiseen huoneeseen täynnä sameakatseisia ihmisiä niskat vinossa pyörätuoleissaan kenottaen. Ja vanhuus. Sitä oli ilmassa paksuna kerroksena, desinfiointiaineen ja hahtuvaisen mummontukan tuoksuna, peiton kahinana, seinien ja kaapinovien samansävyisenä harmaana. Lääkkeiden turvottamat pallovatsat ja peitettä puristavat kädet kämmenet kuopalle painuneina kuin käppyräiset männynrungot - kaikki suorastaan huusivat vanhuuden läsnäoloa.

Mietin, miten voin viettää tässä paikassa edes tämän yhden kuukauden. Mietin, miten toiset voivat olla täällä loppuelämän.

Onnekseni en ollut palvelutalossa samassa asemassa kuin muut työntekijät. Minulla oli enemmän aikaa ja vähemmän velvollisuuksia. Ehdin olla läsnä ja kuunnella. Monilla olisi paljon sanottavaa, jos joku vain antaisi heille mahdollisuuden kertoa. Aina ei edes ole tarpeen kuulla, mitä he sanovat, vaan mitä he tarkoittavat. Sain kokea tämän erityisen sattuman kautta: Vanha nainen, kutsutaan häntä vaikka Esteriksi, istui päivästä toiseen pyörätuoliinsa köytettynä kuin hauras nukke. Hänellä ei ollut sukulaisia, jotka olisivat käyneet hänen luonaan vierailulla, ja yleisesti häntä pidettiin niin pitkälle sairaana, ettei kommunikointi hänen kanssaan juuri ollut mahdollista. Vielä reilu sata vuotta sitten tämä sairas rouva olisi luultavasti patisteltu vaivaistaloon kuolemaan. Nyt hän sentään sai istua salissa yhdessä muiden kanssa, ainakin niin pitkään, kun ei liiaksi käynyt hoitajien hermoille. Joka aamu hän nimittäin kaatoi maitonsa määrätietoisesti pitkin ruokapöytää ja maalasi pöydän ikävän tahmeaksi. Minun tehtäväni oli siivota ja kaataa uusi maito vanhan tilalle, kerta toisensa jälkeen.

Sama passiivinen vuorovaikutus välillämme jatkui, kunnes kerran tulin katsoneeksi naisen huoneen seinille kiinnitettyjä valokuvia. Sen tehdessäni huomasin useita kuvia, joissa rouva seisoi maalaustarvikkeineen pihalla ja näytti erityisen onnelliselta. Yhdessä kuvista hän veteli tauluun tutunnäköisiä kaaria: olinhan juuri putsannut saman kuvion tiskirätillä salin pöydästä. Seuraavana päivänä tein elämäni palkitsevimman päätöksen ja vein hänet maalaamaan. Sivellessään maalaamaani väriraitaa sormillaan nainen nauroi. Vaikka puhe oli jo aikaa sitten unohtunut, oli nauru yhä tallella. Jos kenellä tahansa olisi ollut kiinnostusta tutustua naiseen, ei olisi tarvittu vasta kaltaistani hoitoapulaista näkemään hänen toiveensa ja tarpeensa.

Yhteiskunnassamme vanhukset ja vanhuus ovat välteltyjä aiheita, joista kyllä puhutaan, mutta joita ei todellisuudessa haluta tai uskalleta kohdata. Nuorempina ja pystyvämpinä kuvittelemme olevamme vanhusten yläpuolella. Keskitymme itsekkäästi tavoittelemaan omia päämääriämme ja unohdamme isovanhemmat omaan yksinäisyyteensä hoivakodin nurkkaan. Yhteiskunta puolestaan vaikuttaa unohtavan vanhuuden arvostuksen tyystin kaikkien muiden paitsi linnanjuhlia tähdittävien veteraanien osalta: vanhuksiin suhtaudutaan kuin perässä vedettävään kivirekeen, jonka kustannuksiin kuluvat valtion vähät rahat. Suhtautuminen saattaa pohjata jo 1800-luvun lopulle, jolloin useamman sukupolven suurperheet eivät enää sopineet teollistuvan Suomen kaupunki- ja työläiskulttuuriin. Ennen perheen arvovaltaisina jäseninä tunnustetut vanhukset saatettiin työntää kunnalliskoteihin, vanhainkoteja edeltäviin yhteisöihin, pois nuoremman sukupolven jaloista.

Toinen maailmansota puolestaan sai suomalainen yhteiskunnan jälleen murrosvaiheen eteen: sotien loputtua maahan oli jäänyt useita tukea tarvitsevia ihmisryhmiä, kuten orpoja ja leskiä, jotka eivät kyenneet huolehtimaan omasta toimeentulostaan. Tämä pakotti lisäämään valtion roolia ihmisten elämässä ja loi pohjaa hyvinvointivaltion rakentumiselle, mikä puolestaan edisti myös vanhainhoitoa. Samalla kuitenkin syntyi vääristynyt ajatus yhteiskunnasta vanhusten holhoojana, ja vanhusten kohtaaminen ihmisinä jäi toissijaiseksi. Pelkästään kohtalaisen elämänlaadun takaaminen tuntui riittävän hyvän elämän takeeksi. Samansuuntainen ajattelutapa näyttää olevan vallalla vielä nykypäivänäkin: Vaikka vanhuksille haluttaisiin tarjota hoivaa ja huolenpitoa, niihin ei välttämättä ole aikaa eikä resursseja. Hoitajien minuuttiaikataulut pakottavat usein keskittymään vain välttämättömiin tarpeisiin.

Monilta osin olemmekin unohtaneet arvotuksen ja yksilön valintojen kunnioittamisen suhteessamme vanhuksiin. Ikääntyvien määrän jatkuvasti kasvaessa meidän tulisikin löytää keinoja jokaisen vanhuksen tasa-arvoiseen kohtaamiseen ja olla ihmisiä toisillemme. Myös monikulttuurisuus ja maahanmuutto tulevat tulevaisuudessa lisäämään vanhusten kohtaamisen haasteita, ja yhä enemmän tarvitaan hoitorobottien ja viriketoiminnan sijaan oikeaa kiinnostusta ihmistä itseään kohtaan. Usein työssäni mietin, mikä estää meitä tavallisia ihmisiä kohtaamasta vanhuksia. Kätkemmekö tekosyiden, kuten kiireen ja arjen raskauden taakse kenties oman vanhenemiseen kohdistuvan pelkomme? Vai olemmeko vain niin itsekkäästi tietoisia omasta yliarvoisuudestamme vanhuksiin nähden, että unohdamme tulevamme itsekin jonain päivänä ottamaan heidän paikkansa?

Voin vain kiittää itseäni siitä, että uskalsin olla tarpeeksi rohkea: Kohdatessani vanhuuden tulin samalla kohdanneeksi myös itseni. Palvelutalon arki oli kuin kokonaan toinen elämä pienine iloineen ja kommelluksineen. Se oli yhteisö, jossa kaikki vanhat ihmiset elivät yhdessä toisiaan väheksymättä ja ihmistä rakkaudella katsoen.  Palvelutalossa elin jokaisen päivän katsellen elämää aivan eri silmin kuin päivänä, jona aloitin työni. Kun havaitsee elämän katoavaisuuden, alkaa nauttia asioista, joita ennen ei ole edes huomannut: Sateesta kasvoilla monen päivän sisällä olon jälkeen, aamukahvin tuoksusta, rauhallisista aamuista, jolloin kukaan ei saa sairaskohtausta, linnusta, joka lentää sisään ikkunasta ja jonka aiheuttamasta hälystä tulee kahvipöytien kuumin keskustelunaihe ainakin seuraavan viikon ajaksi. Kun aikaa on käytettävissä pitkällä tähtäimellä vähän, mutta päivän tylsyydessä loputtomasti, alkaa nauttia jokaisesta pienestäkin asiasta. Aikaa tai jaksamista turhaan voivotteluun ei kerta kaikkiaan enää ole. 

Usein töistä lähtiessäni saatoin huokaista helpotuksesta. Lihakset kipeinä rullatuolien työntämisestä mutta sielu lämpöisenä lähdin vanhusten keskeltä nuoren ihmisen elämääni, jonka eläminen tuntui kummalliselta ja kaukaiselta palvelutalossa viettämieni tuntien jälkeen. 70 vuoden ikäerosta huolimatta koin vahvasti, ettei ikäni ollut este sukupolvien välisen kuilun ylittämiseen ja aitoon kohtaamiseen, keskusteluun ja myötäelämiseen, joita vanhusten kanssa koin. Kun lopulta kävin osastolla viimeisen kerran, itkin. Hyvästelin mummot ja papat pidättäytyen kertomasta, etten enää tulisi. Kamalinta oli tietää, että vaikka vielä joskus palaisin, saattoi yksi näistä suurista persoonista olla jo poissa. Tiedän olleeni valtavan onnekas, kun olen edes pienen hetken saanut tuntea muutaman heistä, tämän maan isoäideistä ja -isistä.

Ennen lähtöä otin kädestä vanhaa Esteriä. Hänestä oli tullut maalaussessioidemme myötä minulle jollakin epätavallisella ja tärkeällä tavalla ystävä, vaikka emme koskaan olleet vaihtaneet sanaakaan puhuttua kieltä keskenämme. Hetkeksi luisevat sormet puristuivat tiukasti omieni ympäri, kämmen painautui kämmeneen, elämänviiva elämänviivaa vasten. Lämpö kulki käsiemme välissä, omasta pehmeästä ja kimmoisasta ohuen hauraaseen vanhuksen käteen ja takaisin. Eikä mitään sanoja tarvittu.

Siinä hetkessä ajattelin, että ihmiset kaikessa sokeudessaan ovat oman itsekkyytensä orjia. Sydämessäni voin vain toivoa, että viimeistään sitten, kun omat käteni alkavat ohentua ja harmaantua jollakulla olisi edes hetki aikaa olla läsnä ja kohdata minut ihmisenä, joka sisimmässäni olen.