Etusivu
Kirjoituskilpailu 2015
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät
Kilpailun tulokset 2014
Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto
 
 
 
 
 
 

                                                                                           Alisa Toivanen

                   Ilmaisunvapaudesta vihapuheeseen                             

Sosiaalinen media antaa niin paljon mahdollisuuksia kaltaiselleni tavalliselle tallaajalle. Voin sanoa maailman valtiaan elkein kenestä tahansa mitä tahansa. Kohteekseni voin valita yhtä hyvin niin ärsyttävän tyypin omalta luokalta tai hallituksesta kuin kokonaisen ihmisryhmänkin, jonka edustajiin en ole oikeastaan koskaan tehnyt lähempää tuttavuutta. Poden usein epäluuloa erilaisuutta kohtaan, olenhan ihminen. Kerron epäilyksistäni netissä ja löydän ilokseni muita samoin ajattelevia. Tunnen ihanaa yhteenkuuluvuutta, kun ajatuksenpoikaseni saavat myönteisen vastaanoton. Epäluuloistani tulee totuuksia, joita haluan jakaa muillekin. Elän kuplassa.

Anonyymiyden kulttuuri on tehnyt internetistä yhden suuren sotatantereen klikkijournalismin hedelmien ravitessa hatariin faktoihin perustuvaa yhteiskunnallista keskustelua. Keskustelupalstoilla sanoilla sivalletaan yhä häikäilemättömämmin, samalla kun toisen osapuolen arvoa yhdenvertaisena ihmisenä poljetaan maahan. Aikoinaan yhteen hiileen puhaltava kansamme vaikuttaa jakautuneen glitterrimppakinttuhintteihin ja jumalahihhuleihin, suvakkeihin ja rajakkeihin, feministeihin ja meninisteihin. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja asenteet radikalisoituvat nopeasti.

Nykyiset nettikeskustelut eivät suuresta harrastajamäärästä ja vielä suuremmasta lukijayleisöstä huolimatta rakenna parempaa yhteiskuntaa, vaikka kansan syvien rivien äänitorviksi itseään nimittävät näin toivoisivatkin, vaan nakertavat yhä syvempää kuilua eri ryhmien välille. Näin käy, kun vastapuoli pyritään sinnikkäästi nujertamaan nälvimällä ja leimaamalla mielipidesodassa, joka ei ole enää pitkään aikaan täyttänyt sivistyneen, rakentavan väittelyn kriteerejä. Vaikka toisten piikittely voi toimia laastarina omalle itsekunnioitukselle, se murentaa koko yhteisöämme heijastuen lopulta jokaisen henkiseen hyvinvointiin. Jos nenänvartta pitkin katsomisen sijaan ojentaisimme yhteistyön kättä, kompromisseja syntyisi, ratkaisuja löytyisi. Sen sijaan nyt on vain minä ja minun totuuteni muista, kupla.

Vaikka netissä me suomalaiset osaamme pitää meteliä pienimmistäkin jutuista ja kommentoida hanakasti jokaista artikkelia, maailmalla meidät tunnetaan tuppisuukansana – vaatimattomina kavereina, jotka eivät hiero tuttavuutta tuntemattomien kanssa vaan pitävät kohteliasta välimatkaa muihin vältellen kanssakäymistä viimeiseen asti. Emme tee itsestämme numeroa keskellä kylää. Epäoikeudenmukaisuutta kohdatessamme tyydymme suoraan sanomisen sijaan mököttämään hiljaa sivussa paheksuvasti mulkoillen. Annamme ärtymyksen paisua mielessämme, kunnes saunan kuumuudessa se nahistuu ja valuu hikipisaroina pois sisimmästämme. Nykyään monelle samanlainen puhdistautumisriitti käydään kotikoneella, missä anonyymiyden helmoissa piileskellen pahan olon voi vuodattaa elämään tekstiksi nettiin.

Ontuvat vuorovaikutustaitomme tosielämän tilanteissa heijastuvat karkeuteen, jolla ilmaisemme itseämme internetissä. Ehkä suomalaisen heikko itsetunto ei kestä suoraa kritiikkiä, vaan mielipiteitä lauotaan vasta käyttäjänimihaarniskan suojissa, jotta hataraa maailmankuvaa eivät pääsisi horjuttamaan törmäykset muiden näkemysten kanssa. Omien sanojen takana on helpompi seistä internetissä, missä suomalaisen arkinen alemmuuden tunne vihdoin hellittää ja tilalle tulee jumaluuskompleksi. On kivaa olla kerrankin henkilö, jonka mielipiteellä on kuulija, kun sadat hiljaiset silmäparit ruudun toisella puolella lukevat mielipiteeni kirjain kirjaimelta. Keskustelupalstalla vihapuheiden kohdetta ei tarvitse katsoa silmästä silmään. Ei tarvitse muistaa, että hänkin on ihminen, jota sanat voivat satuttaa. Ilmaisunvapaus on siunaus, mutta voimmeko tosiaan siunata sillä kaikki ne kiroukset, joita toistemme päälle syydämme?  

Suomalaisen itsetunnon kohottaminen on ensimmäinen askel kohti tervettä keskustelukulttuuria. Huomion herättäminen netissä ei ole enää sisuksia korventava tarve, kun tulee kohdatuksi myös netin ulkopuolella, oikeassa elämässä. Rohkaisemalla toista puhumaan tunteistaan ja ajatuksistaan, kuuntelemalla, mitä toisella on sanottavana ja kertomalla oma mielipide toisen kokemuksia kunnioittaen – toisin sanoen olemalla kunnollinen ihminen voi jokainen osaltaan rakentaa ilmapiiriä, jossa kaikki tuntevat tulevansa hyväksytyiksi omana itsenään. Lääkitkäämme ystävällisyydellä ennakkoluulot, jotka johtavat vihapuheeseen.

Ilman avoimuutta ilmaisunvapauden mahdollistama ajatustenvaihto on vain hedelmätöntä huutelua. Ystävällisen ja avoimen ilmapiirin luominen nykyisen torjuvan sijaan olisi erityisen tärkeää lapsille. Diginatiiveina heidän sosiaaliset suhteensa rakennetaan jo nyt suurelta osin virtuaalisilla leikkikentillä, meidän varttuneempien verisillä sotatantereilla. Seuraavasta sukupolvesta kasvaa fiksumpi vain, jos edellinen oppii virheistään. Nettietiketin teroittaminen lasten päähän tulisikin aloittaa jo nuorena. Johdonmukaisen opastuksen ja esimerkin avulla sen voi omaksua jokainen kengännauhojen solmimisen ja aterimien käytön lomassa.

Sananvapautta, yhtä suurimmista aarteistamme, meidän suomalaisten tulisi vaalia kunnioituksella. Vihapuhe, huhujen levittely ja solvaaminen netissä kielivät arvostuksen puutteesta niin kanssaeläjiä kuin ilmaisunvapauttakin kohtaan. Jotta yhteiskunnallinen keskustelu ei jäisi vain asiattomaksi huuteluksi vaan johtaisi molempien osapuolien maailmankuvan avartumiseen sekä yhteisen sävelen ja ratkaisujen löytymiseen, tulisi jokaisen muistaa käytöstavat. Tarkistuttamalla faktat ja arvostamalla muita voi nostaa oman mielipiteen kuin huomaamatta uudelle tasolle. Kuplan puhjettua on taas tilaa ajatella.