Etusivu
Kirjoituskilpailu 2015
- Arvostelulautakunta
- Kilpailuohjeet
- Palkinnot
- Tehtävät
Kilpailun tulokset 2014
Kirjoituspankki
Linkit
Mikko Pohtola
Vuoden Journalistipalkinto
 
 
 
 
 
 
.              

                                                                                     Essi Miettunen
                             
                              Minulla on oikeus sanoa                       

”En tiedä”, vastaan, kun minun kantaani kysytään Suomen työttömyyteen. En osaa sanoa aiheesta mitään fiksua, joten minua kehotetaan olemaan oman kotimaani tulevaisuudesta kiinnostuneempi. ”En tiedä” on myös vastaukseni, mikäli halutaan kuulla mielipiteeni maahanmuutosta. Minä vain kohautan hartioitani. Tunnen olevani siitä edespäin leimattu piittaamattomaksi, joka ei jaksa olla perillä ajankohtaisista aiheista. Minulta odotetaan omaa näkemystä ja hyvin perusteltuja kommentteja. Olen nuori, osa maan tulevaisuutta, ja kun nykyajan vapaudet annetaan käsiini, minulta odotetaan suoraa mielipidettä.

En halua aliarvioida oikeutta, joka mahdollistaa itsensä ilmaisun, mielipiteen antamisen ja tiedon vastaanottamisen. Sananvapaus on tärkeä piirre siinä maailmassa, jossa haluan olla osana. Nämä paljon korostetut vapaudet ja oikeudet lisäävät oman ajattelun mahdollisuutta ja samalla myös taakkaa. ”Etkö tiedä olevasi etuoikeutettu, kun voit jakaa mielipiteitäsi luvallisesti?” ”Ihmiset ovat kuolleet yrittäessään saada oman äänensä kuuluviin. Etkö tajua, että näiden ihmisten kuolemasta tulee merkityksetön, kun jätät mahdollisuutesi puhua hyödyntämättä?” Vaikka on mahdollista sanoa ja ilmaista mielin määrin, en niin tee. Passiivisuuteni seurauksena koen muiden ajattelevan, että näistä mahdollisuuksista on tullut minulle itsestäänselvyyksiä, joita en enää osaa arvostaa samoin kuin joku muu olisi osannut ennen. En halua muiden kuvittelevan, että valitan, kun sanon sananvapauden jopa rajoittavan minua. Vapaudesta seuraa vastuu, se suuri taakka, jota tunnen kantavani. Tunnollisena ihmisenä vastuu kontrolloi suuresti vapauttani. Olen vastuussa mielipiteideni perustelusta ja siitä, etteivät ne syytä tai hauku ketään. Koen olevani myös vastuussa vapauksien käyttämisestä.

 Avaan vihdoin suuni, kun jaan ajatukseni turvapaikanhakijoista. Joukko samoin ajattelevia seisoo takanani ja luo vahvan yhteisöllisyyden tunteen. Pelko siitä, että joku hyökkää kimppuuni ja pyytää selitystä mielipiteelleni, ei kuitenkaan helpota. Jos en onnistu vakuuttamaan toisinajattelijaa, minusta tuntuu, että hän on enemmän oikeassa kuin minä. Toisen ajaessa minut loukkuun kysymyksillään oma horjuva näkemykseni on vaarassa sortua. Yritän kuitenkin muistuttaa itselleni, että viime kädessä myös ristiriitaiset ajatukset ovat etu. Ne palvelevat yhteiskuntaa, koska tekevät siitä kaikkia laaja-alaisesti huomioivan. Olen itse kasvanut osana yhteisöä, jossa pystyy ymmärtämään ja hyväksymään myös niiden näkökulmia, joista oma näkemykseni poikkeaa. Jos oma kanta on hyvin perusteltu, pystyn näkemään asioista useammankin puolen kuin vain omani. Toisinaan lukiessani keskustelupalstoilta anonyymeina kirjoittavien älyttömiä kommentteja muun muassa taloustilanteesta, seksuaalivähemmistöistä tai lihaa syövistä, törmään kuitenkin dilemmaan, josta en pääse itseni kanssa yhteisymmärrykseen – pitääkö minun yleisen sananvapauden nojalla hyväksyä toisten mielipiteet, jotka eivät loukkaa ketään, mutta ovat minun ajatusteni kanssa täysin ristiriidassa?

Vaikeinta ilmaisunvapauden vallitessa minulle on ilmaista itseäni. Ajatustasolla kyseessä on yksinkertainen, ihailtu tilanne, jossa ei tarvitse piitata muiden ajatuksista tai mielipiteistä. Jos on tottunut olemaan kaltaiseni sivusta seuraaja, kannan ottamisesta, kyseenalaistamisesta tai omien mielipiteiden esille tuomisesta syntyy iso tabu. Välillä olo on kuin seinäruusulla, joka vain mukailee toisten mielipiteitä. Kuuntelen mielelläni kiihkeitä keskusteluja eri poliittisia kantoja tai arvoja edustavien välillä ottamatta niihin kuitenkaan osaa. Tuntuu, että olen ajautunut tilanteeseen, jossa mielipidettäni ei edes kysytä, koska vastaus tiedetään jo valmiiksi. ”En tiedä.” Tästä umpikujasta ei ole luultavasti muuta ulospääsyä kuin kysymys siitä, mitä minä itse haluan.

 Minulla on vapaus ääneen tai äänettä antaa ajatuksen juosta. Jos osaa lukea toista, ääneen sanomattakin jääneet asiat tulevat selväksi. Ääneen lausutuilla ajatuksilla vaikuttaa silti olevan eri painoarvo kuin niillä, jotka vain hiljaa huutavat päästä suusta ulos. Minulla on oikeus sanoa ja puhua, mutta saan olla myös ääneti. Minä voin tietää ja olla tietämättä. Tilanteessa kuin tilanteessa minä saan päättää tavan, jolla otan kantaa tai olen sitä ottamatta.

 Sanan- ja ilmaisunvapaus eivät ole minulle vain konkreettisia tekoja ja toimia, vaan myös oikeuksia olla täysin minä itse. Miksi kiertelisin totuutta ja peittelisin tietämättömyyttäni? Olen nuori, kasvun pyörteissä ja uutta tietoa itseensä imevä ihminen. Minun on tarkoitus olla sekaisin ja antaa ”en tiedä” -vastauksia. Täytyy vain olla valmis kuulemaan muiden vastauksia esitettyihin, itselle mahdottomiin kysymyksiin, jotta tietämättömyys vähenisi kasvun sijaan.

 Haluan miettiä sitä, mitä muut eivät. Haluan olla ottamatta kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, mikäli en niistä tiedä. Haluan olla hiljaa, kun minua pyydetään puhumaan. Haluan sanoa, etten tiedä ilman, että minua moititaan. Minä sanon, teen sekä toimin, jos ja kun minä itse haluan.