Markus Korhonen

 

Suomalaista menneisyydenhallintaa – historian tulkinta ja nykyisyys

 On mitä suurimmassa määrin perusteltua todeta, että vuoteen 2018 mennessä viime vuosisadan tapahtumat on pitkälti puettu sanoiksi, joiden määrä ja monipuolisuus vain lisääntyy vuosi vuodelta.Kuitenkin, asiakirjojen ollessa pöydällä, datan ollessa käsillä, jää suuren yleisön elintärkeäksi tehtäväksi löytää tasapainoinen lähestymistapa menneisyyden tapahtumiin, sekä pohtia, mitkä asiat ovat tämän päivän kannalta relevantteja ja mitkä eivät. Yhtä tärkeää on pohtia tapaa niiden käsittelemiselle. Tällaiselle pohdinnalle on olemassa nimi - menneisyydenhallinta. Sana on kuitenkin harhaanjohtava, sillä menneisyydenhallinnan alkuperäinen saksalainen nimi Vergangenheitsbewältigungtarkoittaa pikemminkin ”menneisyydestä selviytymistä”, ei sen hallintaa. Tällä erotuksella on keskeinen rooli tarkasteltaessa asennoitumista menneisyyden tapahtumiin ja tapaan, jolla tämä asennoituminen vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.

Menneisyyden kohtaamisessa voidaan epäonnistua. Saksaa pidetään usein menneisyydenhallinnan oppikirjaesimerkkinä, kun taas itäisestä naapurimaastamme kantautuu ajoittain uutisia neuvosto-nostalgiasta sekä Vladimir Leninin ja jopa Stalinin hahmojen rehabilitoinnista ja ihannoinnista näiden rikoksista huolimatta. Venäjällä menneisyyden käsittely on saanut poliittisen hallinnan muodon; historian kipupisteet jäävät pimentoon, sillä toiset asiat ovat kriittisen käsittelyn arvoisia, toiset eivät. Eron tekeminen jää tällöin lopulta valtaapitävien käsiin, eivätkä sirpin ja vasaran iskemät haavat pääse parantumaan, vaan menneisyyden haamut vaeltavat Venäjällä rauhattomina.

Tämä on vaarallinen tie, jota en halua Suomen kulkevan. Emme halua ikuista totuutta, vaan haluamme tasapuolisella analyysillä päivittää tulkintaamme menneisyydestä ja valistuneen kriitikon tavoin ymmärtää historiaa, jota englantilainen runoilija Matthew Arnold osuvasti kutsui ”valheen mahtavaksi Mississippiksi”. Historia on täynnä sekä valheita että totuuksia, joista olemme tehneet tiliä niin itsemme kuin toistemme kanssa.

Pian itsenäisyyttämme seurannut sisällissota on ehkäpä eniten tulkinnallista eripuraa herättänyt tapahtuma Suomen historiassa. Vaikka Yle Uutisten 14.1.2018 julkaiseman artikkelin mukaan suomalaisten suhtautumista sisällissotaan käsittelevän kyselyn vastaajista 83% pitää tärkeänä sisällissotaa koskevien tarkkojen tietojen ja muistikuvien ylläpitämistä, 68% kuitenkin uskoo, että sota jakaa vieläkin ainakin jonkin verran suomalaisia. Haluamme siis selvästi muistaa vuoden 1918 tapahtumat, ja hyväksyä kuitenkin niiden lyövän kiilaa keskuuteemme vielä sadan vuoden jälkeenkin. Tämä on tervettä ajattelua, sillä kuten entinen presidenttimme Paasikivikin totesi, on kaiken lähtökohtana oltava ”tosiasioiden tunnustaminen.”

Me kehitymme ja kuljemme kohti yhteistä päämäärää ristiriitojen ja vastakohtaisuuksien kautta.Menneisyydestä haetaan ennen kaikkea opetuksia ja yhdistäviä tekijöitä, mutta myös jakolinjoja ja erottajia, joista oppimalla ja joita sovittelemalla voimme kehittyä kansakuntana ja vaikuttaa tulevaisuuteen, joka jonain päivänä tulee olemaan muiden nykyisyys.

Vuoden 1918 sisällissota edustaa tätä kaikkea.Vuosikymmeniä kansaa jakanut ja Ylen kyselyn mukaan tietyssä määrin vielä nykypäivänäkin kansaa jakava konflikti kaikessa julmuudessaan oli yhteinen tragedia ja koettelemus, sillä sodan tuho ja fanaattinen raivo, verhottuna kuinka ylväiden ideaalien taakse hyvänsä, ei ole punaista tai valkoista. Se on koko yhteiskunnan totaalinen epäonnistuminen, ja pienelle kansalle äärimmäinen opetus: Yhteiskunta tarvitsee joustovaraa ja ihmiset tilaa hengittää, mutta äärimmilleen venytettynä erimielisyys idealismilla höystettynä muuttuu nopeasti Pandoran lippaaksi, joka avauduttuaan ei sulkeudu, ennen kuin sen vapauttama tuho on tehnyt tehtävänsä. Tämä on opetus, joka myös nykypäivän moninaistuvassa yhteiskunnassa olisi hyvä pitää mielessä. Suomalaiset ottivat opikseen 20 vuotta myöhemmin puna-armeijan kolkutellessa ovella, jolloin alle neljämiljoonainen kansa yhdistyi saman lipun alle sulkien avaamansa lippaan yhteisvoimin. Tällöin menneisyyden käsittely ei ole hallintaa, vaan ennen kaikkea selviytymistä sanan varsinaisessa merkityksessä: selviytymistä menneisyyden haamuista, jaselviytymistä nykyhetken koettelemusten edessä.

Toisen vastaavan esimerkin löydämme hieman lähempää omaa aikaani kylmän sodan aikaisestasuomettumiskeskustelusta, joka ”menneisyydenhallinnan” tavoin sekin sai alkunsa Saksasta. Ajan itsesensuurin tarpeellisuus jakoi ja jakaa yhä voimakkasti mielipiteitä. Presidentti Urho Kekkosen arvostelijoiden silmissä kyseinen aika saattaa näyttäytyä suomalaisen demokratian rappiona, orwellilaisena painajaisena, jossa Isoveli Kekkonen valvoo kansalaisia ja kätyreineen uudelleenkirjoittaa historian, nykyisyyden - ja vääjäämättä tulevaisuuden. Puolustajat taas näkevät Kekkosen todellisena isänmaanystävänä, joka vastasi ajan vaatimuksiin turvaten Suomen itsenäisyyden.

Yhtä totuutta emme voi löytää, ja oli todellisuus mikä tahansa, 25 vuotta kestänyt yhtäjaksoinen presidenttiys oli ponnahduslauta uudenlaiselle demokratian aikakaudelle. Tämä sinetöitiin vuonna 2000 voimaan tulleessa nykyisessä perustuslaissa. Samana vuonna saimme myös ensimmäinen naispresidenttimme, Tarja Halosen. Nämä kaksi asiaa yhdistettynä viisi vuotta aiemmin toteutuneeseen EU-jäsenyyteen, olivat selvä päätös avata uusi sivu suomalaisessa kertomuksessa. Hahmotamme syy-ja seuraussuhteet, ja huomaamme yhä uudestaan palaavamme tälle sivulle, jota lukiessaan monet pohtivat sen avaamisen hyödyllisyyttä ja vaikutuksia arkipäivään. Tämä pohdinta on kuitenkin vielä kesken, sillä käymme sitä muodossa tai toisessa lehtien sivuilla sekä TV:n ja radion kanavilla lähes päivittäin. Menneisyydenhallinta ei suinkaan ole ohi, vaan se on jatkuva prosessi.

Tärkeä osa kansallista itsetutkiskelua ja menneisyyden heijastelua on muistaa, että viime kädessä historiaa rakentavat ja sen seurauksia elävät yksilöt. Esimerkiksi isovanhempani ovat pitkänelämänsä aikana kokeneet niin sotavuodet kuin kylmän sodan aikaisen painostuksen ja ymmärtävät täten itsenäisyyden merkityksen tavalla, jolla minä en sitä koskaan tule ymmärtämään. Kuitenkin kylmän sodan ajan tullessa puheeksi havaitsen isoisäni pienimuotoisen katkeruuden presidentti Kekkosta kohtaan, sillä hän sulki isovanhempieni kannattaman kokoomuksen hallitusten ulkopuolelle lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi toivoen näin poistavansa mahdolliset neuvostovastaiset elementit Suomen hallinnosta.

Tämän kaltainen toiminta tuo väistämättä oman värinsä tulkintoihin menneisyyden tapahtumista.Emme ole robotteja, vaan teemme tulkintamme aina tietyn väristen lasien takaa, eivätkä lasit ole ikinä värittömiä. Löydämme lisäksi itsemme ikuisuuskysymyksen ääreltä: kumpi on tärkeämpi yhteisö vai yksilö? Vaikka sota-ajan sankarit ja poliitikot turvasivat maamme itsenäisyyden ja tulevaisuuden, kuulemme myös tarinoita rintamakarkureiden teloituksista, keskitysleireistä ja sensuurista. Voimmeko kuulla yhtä aikaa kumpaakin? Yksilön etu on sidottu yhteisön etuun, mutta yhteisön edut ja sen historia nähdään viime kädessä aina yksilöiden silmin. Tarvitsemme molempienääntä kehittäessämme kansallista identiteettiä, joka palvelee suomalaista tulevaisuutta pettämättä kuitenkaan suomalaista menneisyyttä.

Monelle onnistuneen menneisyydenhallinnan lähin esimerkki löytyy yllättäen sukuympäristöstä. Omasta suvustani löytyy sisällissodan ajalta taustaa niin valkoisten kuin punaistenkin puolelta. Suvustani löytyy niin kantasuomalaisia kuin ulkomaalaistaustaisiakin, oikeistolaisia ja vasemmistolaisia, kristittyjä ja ateisteja, vanhoja ja nuoria, kaikilla omat tulkintansaasiasta kuin toisesta, mukaanlukien menneisyydestä. Mutta silti me olemme kykenväisiä yhteishenkeen, jokainen valmiina nostamaan siniristilipun salkoon.

Tämän päivän historiantulkintaamme leimaakin vahva pyrkimys sovinnon henkeen, joka on mitä suurimmassa määrin lähihistoriamme seuraus. Muuhun maailmaan nähden suhteellisen pienelle kansalle yhtenäisyys on kultaakin kalliimpaa, kuten menneisyyden tapahtumat ovat osoittaneet. Kuitenkin edellä käsittelemissäni Suomen kehityksen kannalta merkittävissä ja seurauksiltaan kauaskantoisissa tapahtumissa on kaikissa pohjimmiltaan kyse vastakkainasetteluista: punaiset vastaan valkoiset, itsenäisyys vastaan miehitys, yksilönvapaus vastaan yhteisön etu ja nationalismi vastaan federalismi. Nykyhetken ja tulevaisuuden kannalta ei ole yhdentekevää, miten näitä vastakkainasetteluja sovitellaan, sillä, kuljemme eteenpäin vastakohtaisuuksien kautta, jolloin niistä tehdyn tulkinnan luonne on elintärkeä. Tämän sovinnon hengen löytäminen ja tasapuolisen dialogin mahdollistaminen on menneisyydenhallinnan tehtävä, jota on onnistuneesti toteutettu jo usean vuosikymmenen ajan.

Lopulta menneisyyden käsittelyn vaikutus näkyy kansallisen identiteetin luonteessa ja sen tärkeimmässä ainesosassa, tarinoissa. Tarina ei tässä yhteydessä ole negatiivinen ilmaus. Me luomme nykyisyyden tarinoiden ja kertomusten avulla, joita me taas pidämme elossa vetoamalla nykyhetkeen, jonka onnistuneet kertomukset ovat mahdollistaneet ja luoneet. Tarinat 1800-luvun lopun kansallisista herättäjistä suomalaisen kulttuurin luojina ja Kekkosesta Suomen itsenäisyyden turvaajana kuuluvat näistä tunnetuimpiin. Monenlaisia tarinoita on esitetty, ja monet niistä on hylätty; suuri osa viime vuosisadan yhteiskunnallista ilmapiiriä ravistelleista kotikutoisista aaterakennelmista, kuten äärioikeistolainen Suur-Suomi-aate ja radikaalivasemmistolainen taistolaisuus, on talutettu historian giljotiiniin uuden uljaan maailman tieltä.

Suomen entinen pääministeri Paavo Lipponen toteaa kirjassaan Järki voittaa: Suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella (2008): ”Toistasataa vuotta harjoitettu nationalistinen kampanja on jättänyt jälkensä tämän päivän suomalaisuuteen ja törmää moderniin, kosmopoliittiseen identiteettiprojektiin. Kypsän suomalaisen identiteetin rakentaminen on vielä kesken.” Lipponen näkee selvän ristiriidan perinteisen kertomuksen, ja uusien vaikutteiden välillä. Olemme sekä menneisyyden että nykyisyyden vankeja. Haluamme tarinan, jossa historiallisen suuruuden perinnönvartijoina voimme ylistää jääkäreitä, sota-ajan torjuntavoittoja sekä hyvinvointivaltion kehitystä, mutta samaan aikaan kyseenalaistaa vanhoja käsityksiä ja vastata tulevaisuuden haasteisiin, kuten asia on nykyään tapana ilmaista. Haluamme nähdä monumentin, kuten myös ihmiset monumentin takana. Kaksi vastakohtaa toisistaan riippuvaisina.

Tämä on kypsän historiantulkinnan, toisin sanoen menneisyydenhallinnan, ydin. Nähdäkseni sen tarkoituksenmukainen luonne, kuten Euroopan unionin mottokin sen toteaa, In varietate concordia, moninaisuudessaan yhtenäinen. Näkemysten sulatusuuni, ei moderaattori, joka autokraattisesti seuloo ei-halutut mielipiteet näkymättömiin ja kuulemattomiin. Joku saattaisi kysyä,eikö historiassa ole kyse faktoista ja tosiasioista, eikä mielipiteistä? Faktoilla ei ole mielipiteitä, mutta meihin eivät vaikuta faktat, eikä menneisyys vaikuta nykyisyyteen. Ei, meihin vaikuttavat ihmiset, jotka faktoja tulkitsevat, sekä mielipiteet ja näkemykset, jotka he menneisyydestä muodostavat. Meihin vaikuttaa se tapa, jolla me menneisyyttä hallitsemme, ja miten me historian ylitsevuotavasta virrasta, valheen mahtavasta Mississippistä, selviydymme

Lähdeluettelo

Palmolahti, Harri 14.1.2018: Vuoden 1918 sota jakaa yhä kansaa, vaikka enemmistö seisoo juoksuhautojen välissä – Ylen kysely kertoo, mitä Suomi ajattelee sisällissodasta.
Yle Uutiset.
Linkki:
https://yle.fi/uutiset/3-10014896

Lipponen, Paavo 2008: Järki voittaa: Suomalainen identiteetti globalisaation aikakaudella s.207.
Otava, Helsinki