Suvi Hirvelä

Jälkiviisauden taito

  “Eurooppaa ei rakenneta hetkessä”, Ranskan silloinen ulkoministeri ja eräs Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustajista Robert Schuman totesi vuonna 1950 (Euroopan parlamentin julkaisu Faktatietoja Euroopan unionista, Euroopan yhdentymisen historia, Ensimmäiset sopimukset, kohdasta Perusperiaatteet, Ina Sokolska, 5/2019). Onko Eurooppa nyt, miltei pyöreät 70 vuotta myöhemmin, vieläkään valmis? Yhtenäinen ja hyvinvoiva Eurooppa vaikuttaa ikuisuusprojektille. Kuten tosielämänkin rakennustyömailla, välillä vetäydytään pitkäksi venähtäville kahvitauoille. Utopia, jossa satumainen harmonia vallitsee perhosten lepattaessa ja harppujen helistessä, on ilmiselvästi epärealistinen haave, mutta eriarvoisuuden kitkeminen juurineen on silti arvokasta. Eurooppa on 2020- luvun kynnyksellä murroksessa, puristuksessa sekä sisäisissä että ulkoisissa paineissa. Mediakanavat vilisevät sadoittain otsikoita Brexit-sotkusta, populistisesta keinottelusta politiikassa sekä fasistisista järjestöistä. "Suvakin” kaltaisia pilkkaavia väännelmiä nakellaan vasemmistoa päin, ja 2014 alkaneeseen pakolaiskriisiin vastataan sekä humanistisella myötätunnolla että nationalistisella muukalaisvihalla. On kammottavaa, että Suomen itsenäisyyden 100-vuotispäivillä marssivat ylioppilaiden soihtukulkueen lisäksi uusnatsit. Kuinka absurdi onkaan aikakausi, jolloin kesällä Helsingissä juhlitaan sateenkaarenväristä paraatia ja muutamaa kuukautta myöhemmin samassa kaupungissa liehuvat hakaristit. Tämä on puistattava esimerkki Euroopan huolestuttavasta tilanteesta.

Universaalien ihmisoikeuksien puolustus on kokenut Euroopassa viime vuosikymmenten varrella sekä riemuvoittoja että kovia kolauksia. Valtavirran mielipiteet marginaaliin ahdetuista ryhmistä, kuten maahanmuuttajista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, ovat huomattavasti parantuneet avoimemman dialogin ja empatian myötä. Tämä ei automaattisesti tarkoita, että tiettyjen ihmisryhmien systemaattinen syrjintä olisi eilispäivän murhe. Rasismilla, rodullistamisella ja muunlaisella räikeällä sorrolla on edelleen tukeva jalansija eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Antisemitismin eli juutalaisvainojen saatetaan virheellisesti olettaa loppuneen holokaustin kauheuksiin, vaikka todellisuudessa juutalaisiin kohdistetut viharikokset ovat uudessa nousussa. Muidenkin ennakkoluulojen värittämien, uskonnollisesti tai aatteellisesti motivoituneiden väkivaltaisten hyökkäysten lukumäärä on jyrkästi kasvujohteinen. Vuorovaikutuksen lisääminen ei ehkä maagisesti hävitä tätä pelon ja vihan noidankehää, mutta yritys ymmärtää eri lähtökohdista tulevia tai eri perspektiivin omaavia ei ole hukkaan heitettyä vaivaa. Samanmielisten kaikukammiosta poistuminen on tehokkaimpia keinoja vahingollisten ennakkoluulojen kumoamiseen.
Ihmisoikeudet vaihtelevat Euroopassa erinomaisista vähemmän loistaviin riippuen siitä, millä alueella liikutaan. Kamppailussa homo- ja transfobiaa vastaan on edetty positiiviseen suuntaan, mutta esimerkiksi Suomessa yhä vaaditaan sukupuolenkorjaushoitoihin hakeutuvilta henkilöiltä sterilisaatiota, mikä on pöyristyttävä loukkaus itsemääräämisoikeutta kohtaan. Alankomaat ja Ruotsi ovat merkittäviä LGBTQ+-oikeuksien pioneereja, kun taas Itä-Euroopassa asennoituminen näitä yhteisöjä kohtaan on huomattavasti negatiivisempi. Yleisesti ottaen Eurooppa on kuitenkin suuntaamassa ihmisoikeuksien saralla lupaavaa tahtia hyvään suuntaan: esimerkiksi eettisesti kyseenalaisen kuolemanrangaistuksen hyväksyy enää vain yksi maa, Valko-Venäjä. Myös naisen asemaa on tärkeää tutkia tarkemmin. 1900-luvun alkupuolella useimmilla eurooppalaisilla naisilla, jotka nähtiin pitkälti keittiöön kuuluvana aviomiehen omaisuutena, ei ollut saumaa tavoitella itsenäisyyttä ja menestystä luomalla oma ura, saati osallistua julkiseen päätöksentekoon äänestämällä vaaleissa tai asettumalla ehdolle. Kiitos muun muassa suffragettien työpanoksen, 20-luvun jälkeen naisille vihdoin, joskin erittäin hitaasti portaittain, avautuivat tasavertaisemmat vaihtoehdot. Sinnikkäälle tasa-arvoponnistelulle ei näy vielä päätepistettä: niin kauan kuin seksismi jyllää ja patriarkaatti voi hyvin, tarvitaan feminististä väliintuloa.
Ensimmäisen maailmansodan puhjettua sitä kutsuttiin “sodaksi, joka lopettaa kaikki sodat”. 1910- lukulaiset valitettavasti erehtyivät tämän suhteen. Ensimmäinen ja toinen maailmansota ovat muovanneet käsityksen koko 1900-luvusta; niiden tuhoisuuteen kiinnittyy syystäkin huomiota enemmän kuin rauhan jaksoihin. Huoli hypoteettisesta suursodasta elää vahvana pitkälle kehittyneiden ydinaseiden vuoksi, varsinkin pelko tällaisen sodan päättymisestä apokalyptisesti massatuhoon. Koska sota ei kosketa nykyajan Suomen lintukotolaisten arkea kuin välillisesti talvisotamuistelmien ja veteraanien kautta, on sen olemassaolo helppo sivuuttaa ja leimata sodankäynti pelkäksi historialliseksi ilmiöksi, johon ei ole paluuta. Ei kuitenkaan saisi näin kevyin perustein unohtaa, etteivät sodat ole vain kaukaisen menneisyyden rasite: parasta aikaa suhteellisen lähellä on meneillään vuonna 2015 syttynyt Itä-Ukrainan sota, puhumattakaan muualla ympäri maailmaa käydyistä verisistä konflikteista. Krimin miehityksen tapahduttua tästä kriisistä pauhattiin kaikkialla – muistan käsityötunnilla luokkalaisteni kutoneen kiivaasti salaliittoteorioita ja kauhuskenaarioita kolmannesta maailmansodasta. Muutaman kuukauden ajan tohistiin, kunnes kuohunta hiipui, katosi ruokapöytäkeskusteluista ja nyt siitä harvemmin kuulee edes mainittavan. Ukrainan tilanne on todiste siitä, ettei voi olettaa Euroopan olevan täysin sodan kouran ulottumattomissa, vaikka toisen maailmansodan lopusta koittaa piakkoin 75 vuotta.
Kansalaisten hiljennetyt valitukset ja raskauttavia valtion salaisuuksia pimittävät johtajat eivät ole vain kaikuja rautaesiripusta ja itäblokin sosialistimaista, vaan ajankohtaisestikin jättiläismäinen uhka. “Riippumattoman, yksityisen median toimintaedellytysten turvaaminen on kansakunnan ja demokratian ydinkysymyksiä”, Medialiiton toimitusjohtaja Jukka Holmberg tiivistää artikkelissaan Riippumaton media takaa demokratian (Medialiitto ry, Agendalla, 2017). Päättäjien toimeenpanema sensuuri on harvoin merkki valoisasta tulevaisuudesta, jos tavoitteena on aito oikeusvaltio. Lehdistönvapaus ja julkisen arvostelun rajoittamattomuus ovat tällä hetkellä monessa maassa vaakalaudalla. “Unkari ja Puola ovat tiellä pois demokratiasta, ja sen ensimmäisiä uhreja on vallanpitäjistä vapaa media. Turkki ja Venäjä ovat jo tuon tien päässä”, Holmberg jatkaa synkillä faktoilla. Internetissä ja sosiaalisessa mediassa riehuva informaatiosota on yksi näiden perusoikeuksien heikkenemisen monista muodoista. Totuutta häikäilemättömästi vääristelevät valeuutiset ovat suoraa psykologista sabotointia. Kun luottamus medialähteiden rehellisyyteen horjuu, kuluttajan täytyy valikoida, mihin uskaltaa uskoa. Elintason kiihtyvä nousu oli viime vuosisadan isoimpia mullistuksia. Lääketieteen kehittyminen on nitistänyt lukuisia vaarallisia sairauksia, ja laajentunut koulutusjärjestelmä antanut tasa-arvoisemmat eväät elämään – Euroopassa lukutaidottomuus onkin lähes nollassa prosentissa. Teollisuuden räjähdysmäinen kasvu korreloi kapitalismin voimistumisen kanssa. Sen mukana kulutustottumusten muutokset ovat vauhdittaneet ilmastonmuutosta. Ilmastokysymykset ja niihin vastaaminen konkreettisella toiminnalla ovatkin tämän aikakauden suurimpia, ellei kaikista suurin, globaali haaste. Ympäristön säilyminen on välttämättömyys, sillä sen vaikutukset ulottuvat jokaiselle elämänalueelle sekä yksittäisten ihmisten että kokonaisten mannerten mittakaavassa. Toisinaan huomaan toivovani, että olisivatpa menneet sukupolvet aloittaneet luonnon saasteettomuuden varjelun varhaisemmassa vaiheessa. Vaikka jo 80-luvulla ilmaantuivat ensimmäiset varoittelut, vasta nyt ollaan ryhtymässä tiukkoihin toimenpiteisiin esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksella vuonna 2015. Polttavin kysymys onkin, miksi näin elintärkeän asian äärellä on vitkuteltu kohtuuttoman pitkään. EU-maat tavoittelevat suunnannäyttäjän roolia ilmastonmuutoksen torjunnassa. Silti, vaikka unionin suunnitelmissa kärkisijoilla on luonnonsuojelu ja se pyrkii säätämään sitä koskevia lakeja, kuten hiilipäästöjen rajoituksia, linjaukset saattavat olla liian löyhät vaikuttaakseen tarpeeksi.
Usein katkeransuloinen nostalgia kuorruttaa muistot liioitellulla kultakerroksella. Seniorit saattavat vanhoja hyviä aikoja muistellessaan huokaista, kuinka ennen kaikki oli niin paljon paremmin, ja konservatiivit kauhistelevat, mihin maailma on menossa. Henkilökohtaisesti en kiljuisi riemusta, jos Suomi yhtäkkiä taantuisi aikaan ennen rokotuksia, sisävessoja ja progressiivista verotusta – enkä usko tämän olevan vain mukavuudenhaluisen pullamössönuoren marmatusta. Euroopan tilanne on ihmisoikeuksien, koulutuksen, terveyden sekä talouden kannalta 1900-luvun alkuun verrattuna pitkälle kehittynyt, puhumattakaan pimeän keskiajan tai Ranskan vallankumouksen kurjuudesta ja puutteesta. Toki vuosikymmenten varrella on törmätty takapakkeihin, kuten lama-aikoihin, mutta köyhyys on vähentynyt ja radikaaleimmat tuloerot tasoittuneet. Tulevaisuuden suhteen täytyy olla järkevän varovainen, ja resurssit on suunnattava harkitusti oikeaan osoitteeseen. Mitä, jos ongelmia ratkotaan maltillisesti ympäristöä, ihmisarvoa sekä yksilöiden tarpeita kuunnellen ja kunnioittaen? Tulokset voivat olla mainiot.
Ennaltaehkäisy on aina fiksumpaa kuin virheiden tajuaminen vasta, kun vahinko on jo sattunut. Silti myös jälkiviisauden taito on hyödyllistä – on se ainakin järkevämpää kuin kompastua samoihin sudenkuoppiin uudelleen ja uudelleen. Murhenäytelmät, joista historiankirjat kertovat, opettavat paljon siitä, mitä tulisi välttää. Ottamalla niiden ohjenuorat vastaan vakavissaan voimme estää kohtalokkaiden virheiden toistumisen. Sanotaan syrjinnälle, kolonialismille, viharikoksille, diktatuureille, ääriliikkeille ja verenvuodatukselle ei nyt eikä koskaan. Pidetään siitä lupauksesta tiukasti kiinni.
Myönnän, että toisinaan uutisia seuratessa pessimismini saa minusta niskalenkin, mutta minulla on toivoa. Ihannetulevaisuudessani olisi vähemmän julmuutta ja enemmän rauhanomaista, kypsää solidaarisuutta. Tasa-arvopyrkimyksiä ei kohdeltaisi kauniina idealismina, vaan kunkin inhimillisenä velvollisuutena. Koska olemme päässeet jo näin pitkälle, ei anneta kehityskaaren katketa tähän.