Mikko Pohtola

2007 edesmennyt Suomen Kuvalehden entinen päätoimittaja, lehdistöneuvos Mikko Pohtola (1925-2007) oli Hän-muotokuvassa marraskuussa 2006.
Lehdistöneuvos kävi kaksi kovaa taistelua. Yhden Äyräpäässä ja toisen Suomen Kuvalehden toimituksessa.

" Komialta kirkolta", niin Etelä-Pohjanmaalla ylistarolaisista sanotaan, he tulevat komialta kirkolta, sieltä mistä Pohtolan Mikkokin on tullut. Parhaan tarinan mukaan 1800-luvun puolivälissä kävi niin, että Ylistaroon lähetettiin väärät kirkkopiirustukset, istumapaikkojakin yli 2 500. Kun virhettä käytiin oikomaan, niin ylistarolaiset olivat sitä mieltä, että mehän pidämme tämän.

Tämän ylistarolaisen eetoksen kun olisi aikoinaan tiennyt, niin ei olisi tarvinnut Pohtolan kaikkia juttua ihmetellä. Kun nuorena kloppina sattui toisinaan olemaan nuusa rahasta ja asiasta piti päätoimittajan kanssa puhua, niin Mikko jaksoi aina hämmästellä. "Sen jälkeen kun äiti ompeli minulle taskut, niin minulla on aina ollut rahaa." Hämmästelijä ei kuitenkaan jättänyt toimittajaansa pulaan, sen asian Mikko lienee Äyräpään sillanpääasemassa 18-vuotiaana oppinut. Pohtola valittiin Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi syksyllä 1974, "ja sehän oli kuinkuolema olisi talossa käynyt".

" Menin tervehtimään toimitusta, eikä paikalla ollut kuin toimituspäällikkö Irma Heydeman, taittaja Kalle Katajavuori ja valokuvaaja Kalle Kultala. Lehti oli menossakiinni. Minä kysyin missä porukka on, ja Irma sanoi vähän nolona, että Salvessa."

Lehden vakituinen avustaja Arto Paasilinna oli kutsunut toimituksen ravintolaan juomaan sen muistoksi, että hän jättää lehden, kun päätoimittajaksi on valittu mies, joka ei ymmärrä lehden tekemisestä mitään. "Oli ikävä aloittaa, itse asiassakamalaa."

Kun Urho Kekkonen aloitti presidenttinä 1956, maassa oli yleislakko. Kekkosta ja Pohtolaa yhdisti myöhemmin muukin kuin mielenilmaisut ensimmäisenä työpäivänä. Presidentti oli kaadereineen vallannut Kuvalehden sen 50-vuotisjuhlissa 1966. Se, miten valtauksen kanssa loppujen lopuksi kävi, on osa suomalaista aikakauslehtihistoriaa.

Pohtolan mielestä päätoimittajuus "on solistien kuoron johtamista". Niitä solisteja tuppasi vaan olemaan toimituksen ulkopuolellakin monenlaisissa sekakuoroissa, journalistisen tahtipuikon ulottumattomissa. Tämä tilanne sopi huonosti yhteen sen pysyväisohjeistuksen kanssa, jonka Mikko oli toimittajilleen antanut. "Touhua, mitätouhuat, mutta älä tee sitä minun selkäni takana."

Ä yräpään motista pelastauduttaessa kesällä 1944 oli Mikkoa rohkaissut läpiammuttu mies. Suomen Kuvalehden murtautuessa establismentin saartorenkaasta 30 vuotta myöhemmin apuna oli joviaali herrasmies, toimittaja Simo Juntunen, pakinoitsijaSimppa.

Mikon isoisä, Hermanni, oli Vöyrillä syntynyt seppä, jolle Östermyran ruukin patruuna Wasastjerna oli antanut sukunimeksi Österholm. Ruotsinkielinen seppä narutettiin ensin tulkiksi ja juotettiin sitten matkalla juovuksiin, kun muuan ylistarolainen lähti lapsenruokkoa pakoon Ruotsin ja Norjan kautta Amerikkaan. Hermannista tuli mainari, joka kuoli Hannan kaivosonnettomuudessa Yhdysvalloissa 1890-luvulla. Samassa turmassa menehtyi paljon suomalaisia. Hermannin jättämä suurperhe muutti Ylistaroon ja asettui Pohdon talon torppariksi.Pohdon talo on juurinut Kyröjoen törmässä 1500-luvulta lähtien.

Hermannin pojista Juho oli vuosia Lapissa metsurina. Palattuaan Ylistaroon ja Orisbergin kartanossa maanviljelysoppinsa saatuaan Juho avioitui Pohdon Selma Marian kanssa, joka oli jo hoitanut taloa yksinään isänsä uudelleen avioiduttua ja muualle muutettua. Maria ja Juho saivat viisi poikaa, kaksi tytärtä ja kaksi aivanpienenä kuollutta.

Sukunimi vaihtui kylän mukaan Pohtolaksi 1936. Mikko oli silloin 11-vuotias. Koti oli evankelinen, tasa-arvoisuutta korostettiin ja yhtä köyttä vedettiin. Mikko käänsi myöhemmin rippikoulussa oppimansa uskon määritelmän uudelleen. "Ihminen saalähes kaiken, mitä hän toivoo ja aivan kaiken, mitä hän pelkää."

Lapsuudestaan Mikko muistaa, miten "ruokaa oli, rahaa ei". Vanhin veli oli käynyt keskikoulun, mutta Mikkoa pukattiin vielä pitemmälle, Vaasan lyseoon. Kuudes luokka jäi kuitenkin kutsuntojen takia kesken lokakuussa 1943 ja lukiolaisesta pikakoulutettiin Rissalassa panssaritorjuntamies. Kannaksella oltiin huhtikuussa, ja saksaa oli luettu sen verran, että Mikko yritti saada tolkkua juuri tulleiden panssarinyrkkien ja -kauhujen käyttöohjeista.

Ä yräpäässä, jonne vihollinen keskitti voimansa heinäkuun alussa, Mikon tykki sai osuman ja tykkimiehestä tuli jalkamies, taistelulähetti juoksemaan tukikohdan ja Vuoksen rannassa olevan tulenjohtoaseman väliä.

Kannaksen suurhyökkäys oli alkanut 9. kesäkuuta 1944. Sillanpääasemaa puolustettiin yhä vähemmällä väellä. Täydennysmiehiä tuli kaiken aikaa, mutta "ne nelikymppiset näyttivät meistä kovasti vanhoilta".

Kun suomalaiset vanhenivat, niin venäläiset nuorentuivat. Mikko muistaa, miten hän saatteli vankia tukikohtaan, "sellainen 15-vuotias kalmukkipoika, joka oli peloissaan. Poika oli siinä viimeisessä veneessä, joka Äyräpään puolella kävi, heilutti vielä helpottuneena rannasta lähtiessään."

Mikko oli viemässä tulipyyntöä komentopaikalle 7. heinäkuuta. Venäläisten ampuma kranaatti räjähti polulla, toinen vedessä. Mikko saapui verisenä sidontapaikalle, jossa hänelle annettiin kouran täytteeksi sideharsorulla ja käskettiin äkkiä lähtemään. Lähtö tarkoitti Vuoksen yli uimista. Sirpaleet olivat menneet läpi käsivarresta, raapineetkainaloa, polvea ja vähän rintaluitakin.

" Ilma oli niin täynnä savua ja moskaa, ettei päivänhetkestä tiennyt. Rannassa oli muitakin yli yrittäviä. Näin miten edessäni uivan läpiammutun miehen haavasta norui silmieni tasalla verinen vana. Hän huusi minulle monta kertaa ’ui rauhallisesti, kyllä me tästä pelastumme’."

Aamuyöstä Pohtola oli sotasairaalassa Tampereella. Hän pyysi unilääkettä muttanukahti ennen kuin sairaanhoitaja ehti kannoillaan pyörähtää.

Kysyin kerran, mikä siinä oli, kun ette lähteneet litomaan silloin, kun vielä olisi ollut säällisesti mahdollista. "Kuule", Mikko sanoi, "häpeänpelko oli suurempi kuin kuolemanpelko."

Haavat olivat "yksinkertaisia", ja niiden ruvettumisen jälkeen Pohtola palasi Vuosalmelle. Autoista hän ei ymmärtänyt mitään, mutta hän oli sentään jo alikersantti ja niin hänestä tehtiin autoaliupseeri. Siinä virassa hän palautti rauhan tultua komppaniansa "perinnön", muutamat kuorma-autot, Savonlinnaan.Joulunalusviikolla Pohtolasta tuli viimein asevelvollinen Immolan rajajoukkoihin.

Kun sota oli käyty ja asevelvollisuus suoritettu, ei tulevaisuuden tekemisistä ollut aavistustakaan. Ylistarolla olisi ollut tarjolla vain kunnanjoutilaan virka. "Pääsin kuusalle siitä, että Niinisalossa toimi kaltaisilleni internaatti, sisäoppilaitos, jossa oli mahdollisuus suorittaa kesken jääneet lukion kolme luokkaa. Se oli varsinaista pänttäämistä, mutta eipä ollut koulumatka pitkä. Minun sänkyni oli opettajan kateederin vieressä."

Ylioppilaaksi keväällä 1947 kirjoittanut Pohtola lähti syksyllä, kanniskeltuaan kesän Ylistaron uuden nahkatehtaan tiiliä, suurin toivein Helsinkiin opiskelemaan. "Isä antoi minulle rahaa, ei opintoja varten, vaan viimeisen erän maksamiseksi sisarosuuslainoista. Minun piti mennä suoraan asemalta pankkiin, maksaa laina pois ja lähettää saman tien talonpaperit isälle. Hän oli sitä mieltä, että taloa ei enää jaeta, yksi jääköön sitä pitämään, muut hankkikoot elantonsa muualta. Niin sitten kävikin. Isä oli viisas."

Kirjallisuuden ja estetiikan opiskelijan "suuri toiveikkuus" alkoi kääntyä tympääntymisen puolelle, kun ensimmäisellä lukukaudella Helsingin yliopistossa"paistettiin vain Schillerin runoja".

Mikko vaihtoi estetiikan sanomalehtiopin lukemiseen Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Kun hän sai ensimmäisen kesätoimittajapaikkansa Vaasa-lehdessä, toimituspäällikkö Kosti Könni kehotti ensimmäiseksi unohtamaan Suovan koulun opit.

Opiskelu meni harrastelemiseksi, mutta osakunta innosti ja veti puoleensa. "Kaikessa muissa hommissa olin mukana paitsi kuraattorina ja emäntänä. Kun yhteen menee, niin toiseen joutuu. Kun menee mukaan, niin mukana ei voi olla muodollisesti, pitää myös tehdä jotain. Pahimmillaan olen ollut mukana 40:ssä populassa." Sodan päätteeksi mies siis suoritti vielä palkatonta yhteiskuntapalvelua.

Mikko tiesi, miten sodasta tulleilla miehillä oli hirveä kulttuurinälkä, mutta sitä hän ei voinut tietää, miten Ylioppilaiden kulttuuritoimikunnan johtaminen tulisi vaikuttamaan hänen elämäänsä ikiaikaisesti. Järjestettiin esitelmätilaisuuksia, teatteriesityksiä, konsertteja, akateemisia kulttuurikilpailuja.

" Opin tuntemaan käsittämättömän määrän suomalaisia osaajia, laatuihmisiä, eikä vain tekijöitä vaan myös rahoittajia."

Mikko näkee itsensä kulkemassa tuon ajan läpi amerikanpakettivaatteissa, "kanarialinnun keltaiset piikkikärkiset kengät, ruudulliset housut, iso vihreä kauhtana ja baskeri. Aika pelle."

Ylioppilaiden kulttuuritoiminnan johtamisen myötä kutoutunut tietämisen ja tuntemisen verkko piti, kasvoi ja vahvistui ja oli erinomaisesti voimissaan niinä kahtenatoista vuotenakin (1974-86), jolloin Pohtola oli Suomen Kuvalehden päätoimittajana. " Miten se voikin tuntea kaikki", toimituksessa ihmeteltiin.
Yhtyneillä Kuvalehdillä oli mennyt huonosti 1950-luvun lopulta lähtien. Taloudelliseen kituelämään liittyi hengen uupumus. Vanha sukupolvi oli vaihtunut tai vaihtumassa niin omistajien puolella kuin toimituksissakin. Yhtyneet Kuvalehdet oli WSOY:n ja Otavan omistama, ja kun kustannustalojenjohdossa tapahtui, alkoi lehtitalossakin tapahtua.

" Kun Hannu Tarmio ja Paavo Haavikko tulivat Yhtyneitten hallitukseen, niin toimitusjohtaja Kalervo Pakkala joutui näiden kahden nuoren leijonan vierellä vain kuuntelemaan, kun ratkaisuja saneltiin. Hallituksessa päätettiin yksinkertaisesti panna uusiksi kaikki Yhtyneitten tuotteet. Jokainen lehti käytäisiin huolella läpi. Ellei sitä voida parantaa, niin sitten se lopetetaan."

Toimittajana Kansan Kuvalehdessä 1953 aloittanut Pohtola kirjoitti alusta alkaen myös Suomen Kuvalehteen, jonka toimittaja hänestä tuli 1955. Hän ehti olla Yhtyneissä useissakin tehtävissä, uudistusmyllerryksen alkaessa toimituspalveluiden päällikkönä.

" Haavikko sai diktaattorin valtuudet. Päätoimittajat kutsuttiin vuoronperään hallituksen huoneeseen. Olin kirjurina, kun lehti lehdeltä edettiin. Vastustus oli tietysti kova."

Suomen Kuvalehden kohdalla oli ratkaisuksi ehditty jo tarjota lopettamista.
" WSOY:n hallintoneuvoston kokouksessa asian otti esille nuori tekninen johtaja Jaakko Jäntti. Lehti tuotti jatkuvasti tappiota. Paisuteltu, koko ajan kaunisteltu levikki oli 60 000-65 000 nurkilla, todellisuudessa vain jotain 50 000."

Kun aika menee ohi, niin sitten se menee ohi, viheltelemättä. SK:n päätoimittaja Leo Tujunen ei saanut etukäteen tietää, että hänelle oli valittu seuraaja. Jouko Tyyri aloitti toisena päätoimittajana vuoden 1974 alussa. Tujunen jäi eläkkeelle keväällä, Tyyri lähti syksyllä. Hänen kultivoitunut idealisminsa ei ollut sovitettavissa lehden teon realismiin.

Päätoimittajaksi valittiin mies, jolle äiti oli riittävän varhaisessa vaiheessa ommellut taskut. Toimitusta vahvistettiin tiiviiseen tahtiin ihmisillä, joilla oli "virtaa ja sanomalehtikokemusta". Reagointiherkkyys lisääntyi, sivumääriä kasvatettiin ja sisältöä yhteiskunnallisesti avarrettiin. Toimitus hapettui ja sähköistyi.
Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa levikki oli pitkälle yli 100 000 todellista kappaletta. Aikakauslehden tekeminen oli sittenkin taloudellisesti kannattavaa toimintaa.

Joskus 1950-luvun alussa Mikko houkuteltiin maalle, Haagaan, hiihtämään. Seurueessa mukana suksi farmaseutti Meeri Kyti. Hiihtomajalla mehujonossa Mikko huomasi, ettei hänellä olekaan lompakkoa. "Saatanhan minä sen mehun nyt maksaa", Meeri sanoi aavistamatta, että siitä maksusitoumuksesta alkoi yhteinen taloudenpito. Heidät vihittiin 1954. Esikoispoika Aarno syntyi 1956 ja Olli 1963.

Pohtola jäi eläkkeelle 1988. Lehdistöneuvoksen arvo hänelle myönnettiin neljä vuotta myöhemmin. "Pitkä aika laiskotella", Mikko sanoo.

Minä sanon, että älä nyt viitsi höpöttää. Mies on ollut ahkera kuin hampaan mato. Hän on istunut Kordelinin säätiön hallituksen puheenjohtajana, toiminut Kesäyliopiston kanslerina ja hoitanut Kaatuneiden muistosäätiön sijoitussalkkua niin, että pienemmän rahan kanssa pulaavaa heikottaa, jos myöskin kunnioituttaa.
Haastattelutekstin etappatiestä on sovittu välillä Oulunkylä-Pasila-Niemenmäki "touhua mitä touhuat, mutta älä tee sitä minun selkäni takana" -hengessä. Sovittuna päivänä riepoo lunta ja tuuli kuuraa tiet kaljamalle. Mikko saa huolinkaiskohtauksen myräkän alkaessa ja haluaa varmistaa, ettei toimittaja hölmöile, hän soittaa. "Älä nyt tämmöisillä liukkailla lähde ajamaan", Mikko sanoo.Vaikeudet eivät tulleet yllätyksenä kilpa-ajaja Jyrki Järvilehdolle. Vaikka asiaa ei aina Suomessa ymmärretty tai haluttu ymmärtää, Järvilehto tiesi jo alusta alkaen menevänsä uuteen talliin nimenomaan kakkoskuljettajaksi. Hän osasi aavistaa mitä se merkitsee.

Risto Lindstedt
SK 47/2006
10.10.2007 10:40:02